— Hiisi vieköön, — sanoi Stafford, — yhtä hyvin taistelisin vanhan karhun kanssa! Kuiskaahan, Foulks, aikooko hän ampua häkistään… anteeksi, tarkoitan tuolistaan?
— Sellainen on hänen aikomuksensa, — vastasi herra Foulks, hermostuneesti irvistäen ja näyttäen hienosta Bond Streetin norsunluusta valmistetut hammasrivinsä, joista herra Stafford jo mainitsi. — Mutta minusta se tuntuu hiukan epäsäännölliseltä.
— Hiukan epäsäännölliseltä? — huudahti loordi Markham. — Se on kokonaan epäsäännöllistä. Minä en tahdo olla asian kanssa missään tekemisissä.
Sir Jasper seisoi paikoillaan, tuijottaen synkkänä tantereeseen ja työnnellen kultapäistä rottinkikeppiään pehmeään mutaan ikäänkuin hänen koko huomionsa olisi kohdistunut niihin reikäsiin, joita hän rivittäin pisteli maahan.
— Mitä vaikeutta tässä on, mitä vaikeutta tässä on? — karjui eversti Villiers. — Kärräätte minut asemaan ja mittaatte askeleet… kahdeksan askelta, Foulks, ei jalkaakaan enempää; ja annatte minulle pistoolini. Eihän siinä mitään vaikeutta… hiisi minut periköön, hiisi vieköön teidät kaikki, sanon! Mitä vaikeutta siinä on?
— Taistelijat eivät ole yhtä edullisessa asemassa, — huomautti majuri Topham. — Ilmoitin Villiersille, että kernaasti astuisin hänen sijaansa.
— Ei, ei, ei! — kirkui vanha mies, kääntyen. — Oih, — voihkaisi hän sitten ja väänsi kasvojaan, sillä leini repi häntä niin rajusti, että hän tarttui tuolinsa sivunojiin, viskaten päänsä taaksepäin, ja hänen kasvonsa saivat kaamean muodon.
— Muistan, — märehti vanha Foulks, — miten kelpo Darlingtonin herttua vaati Basil Verneytä (Verneyn isää, tiedättehän) taisteluun, vaikka vasen käsivartensa oli laastoissa; mutta, kuten Cranbroken markiisi, hänen armonsa todistaja, minulle silloin huomautti…
— Oh, säästä meidät markiisista! — keskeytti Stafford karkeasti. — Pysykäämme nykyisessä tehtävässämme, jos suvaitsette. Koko asia on järjetön, mahdoton! Katsohan, Jasper, katsokaahan, eversti, te kaksi ette voi tänään taistella. Mitenkä voisitte sen tasapuolisesti järjestää, vaikka meillä olisi pyörätuoli Jasperillekin? Emme voi antaa hänelle leiniä, hyvä mies, ja muutoin kävisi taistelu liian epäsuhtaiseksi. Hiidessä, eversti, te ampuisitte liian hyvin tai liian huonosti, ja se ei kelpaa! Kuulkaahan, kuulkaa, hyvät herrat, tehkäämme huonosta kaupasta hyvä. Miksi te ollenkaan taistelisitte? Tämä Jasper on halukas pyytämään anteeksi. (Niin, sitä sinä olet, Jasper, pidä suusi kiinni ja ole kerrankin järkevä; sinä riuhtaisit tekotukan hänen päästänsä, tiedäthän. Se, jumaliste, ei ollut kaunista käytöstä, ei ensinkään kaunista!) Mutta sitten, eversti, eikö hän epäillyt teidän vietelleen häneltä vaimonsa, ja eikö se ollut imartelevaa? Parhain imartelu, mitä tällä puolen haudan koskaan tulee osaksenne! Hän oli teille mustasukkainen, eversti; en totisesti tunne toista miestä Bathissa, joka teille nykyisin sellaista kunniaa osoittaisi.
— Oih, ottakaa minut täältä ulos, — huusi eversti, äkkiä antaen perään ruumiilliselle tuskalle, jota vastaan hän oli niin sankarillisesti ponnistellut. — Saakeli, kerran taistelen vielä teidän kaikkien kanssa! Päästäkää minut tästä. Missä on se kirottu ääliö, palvelijani? Ottakaa minut pois tästä vehkeestä, te paholaiset!