Miehissä pyörittivät he tuolin maantielle, ja hänen parkumisensa ja kirouksensa häntä vaunuihin nosteltaessa olivat kauheita kuulla.
— Herra Jumala, kunpa hän voisi kirkumisellaan karkoittaa leininsä! — huudahti Stafford. — Katsokaa, hyvät herrat! Haha, hän on tarttunut palvelijansa peruukkiin! Oh, tämä on kuin näytelmää, hän purkaa vihaansa mies paralle kuin troijalainen! Kah, se raukka on päässyt hänen kouristaan, mutta hänen lisätukkansa on jäänyt everstin käteen. Haha, hän on lennättänyt sen vaunuista! Eteenpäin he kiitävät; kyllä sillä vanhalla veitikalla on kurkkua, toitottaa kuin elefantti markkinoilla! No, Jasper, enkö sitä sanonut? Tänään ei tule mitään kaksintaistelusta.
— Älä ole siitä niin varma, — sanoi sir Jasper. Puhuessaan kulki hän kiesejä kohti kääntäen olkansa yli tuhoa ennustavat kasvot ystäväänsä.
— Oh, — huudahti viimemainittu lähestyen jälleen Markhamia, — tuon miehen katse saattaisi kiertää kirnullisen kermaa voiksi! Ei, minä en tahdo ajaa kotiin kanssasi, kiitoksia, sir Jasper; minä kävelen. Lempo vieköön, hiukan järkevää mustasukkaisuutta kyllä siedän; mutta jos minun olisi mentävä kotiin tuossa seurassa, menettäisin ruokahaluni päivälliseksi. Kah, ystävät, nyt on ihana päivä, kävelkäämme.
Sir Jasper karautti kotiin yksinään, ja vähää myöhemmin hänen kuskinsa auttaessaan hiestyneitten hevosien valjaista riisumista murahti "ajoipa säälimättömästi!"
XI kohtaus.
Lady Standish kuului niihin köynteleviin olentoihin, jotka sekä siveellisesti että ruumiillisesti aina näkyvät etsivän tukea. Vastoinkäymisistä hän masentui; ja kun hänen kunnianarvoisuutensa Bathin ja Wellsin piispa saatettiin hänen arkihuoneeseensa puoli tuntia sir Jasperin lähdettyä Hammerin kedoille, tämä tapasi nais-rukan pitkin pituuttaan sohvalle ojentuneena, pää pieluksiin upotettuna.
— Hyväinen aika, — huudahti piispa pysähtyen. Hän oli kookas, arvokkaan näköinen, komea, sileäkasvoinen herrasmies, jolla oli isot silmät ja siromalliset liivit. Jos hänellä olisi ollut hituistakaan inhimillistä heikkoutta, olisi hän ollut ylpeä sääristään, jotka niin pyöreinä täyttivät silkkisukkien varret. Mutta että inhimillinen heikkous voisi koskaan vaikuttaa Bathin ja Wellsin piispaan, sitä piti tämä kirkon pylväs aivan käsittämättömänä ja kiitti luojaansa, että niin oli.
Lady Standish, — virkkoi piispa; sitten viittasi hän kädellään uteliaille palvelijoille. — Jättäkää meidät, jättäkää, rakkaat ystävät, — sanoi hän.
Lady Standish kohottausi istuvaan asentoon ja tuntien epätoivoista sydämen tuskaa käänsi päänsä ja katsahti elottomasti vieraaseensa.