— Tulette liian myöhään, mylord, — huokasi hän. — Sir Jasper on jo lähtenyt siihen perin tuhoisaan kohtaukseen.
— Rakas lady Standish, — sanoi tohtori Thurlow, — rakas lapseni — hän otti tuolin, asetti sen sohvan viereen ja kohotti sitten nuoren rouvan hentoa, raukeata kättä, pitäen sitä täyteläisten kämmentensä välissä. — Rakas lady Standish, — toisti hän hyrräävällä, tyynnyttelevällä äänellä. Ellei hän osannut hoidella murheellista sielua (varsinkin jos tuo murheellinen sielu sattui kuulumaan ylhäisön piiriin ja ennen kaikkea asumaan nuoressa naisen ruumiissa), niin kuka osasi? — Läksin samassa silmänräpäyksessä kuin sain teidän kirjeenne. Olisin ehkä heti voinut tehdä jotakin asian auttamiseksi, jos olisitte kertonut tarkemmin, mutta kirjeenne oli rahtusen epäselvä… hyvin luonnollista! — Tässä hän hiljaa taputti hänen kättään. — Hiukan epäjohdonmukaisuutta, joka vaatii selityksiä. Kertokaahan minulle nyt… ymmärrän, että arvoisa puolisonne on lähtenyt jotakin kunniakysymystä ratkaisemaan, vai kuinka? Sanoisimmeko kaksintaisteluun?
Lady Standish voihkahti myöntävästi.
— Joku mitätön riita, — jatkoi hengenmies. — Kuumaverisiä nuoria miehiä! Se on perin moitittavaa, mutta nuoria huimapäitä emme saa liian ankarasti tuomita. Nuori veri on kuumaa! Niin, niin, luottakaa armolliseen kaitselmukseen, rakas lady Standish. Tiedättehän, että ei varpunenkaan putoa, ei hivukseenkaan päässämme kosketa, mikä ei olisi luettu. Oliko, ah… riidan syynä korttipeli tai joku muu pikkuseikka, joita seuraelämässä sattuu?
— Sen syynä olin minä, — virkkoi murheen murtama vaimo tukehtuneella äänellä.
— Te, rakas mylady! — Pehmeän käden puristus tuli, jos mahdollista, hiukkasen tiukemmaksi melkein helläksi. Lady Standishia kylmäsi ja hän oli onneton, tämä lämmin kosketus toi hänelle ikäänkuin epämääräisen voiman ja lohdun tunteen.
— Minä, — toisti hän vapisevin huulin.
— Ah, niinkö? Ja kenen kanssa sir Jasper taistelee?
— Eversti Villiersin kanssa, — sanoi hän ja loi peräti surkean katseen ylitseen nojautuviin hyvänsuopiin leveäpiirteisiin kasvoihin.
— Eversti Villiersin, — toisti piispa äärimäisen kummastuksen sävyllä. — Ei suinkaan… tuota noin, ei suinkaan… hm, vanhan eversti Villiersin kanssa?