— Voi, hyvä Jumala, — huudahti lady Standish, — minä olen kurjin ja viattomin naisista!
— Hyvä, rakas rouva, — kiirehti piispa, — viimemainittua seikkaa en hetkeäkään epäillyt. — Hänen puristuksensa höltyi, ja Julia veti kätensä pois kuivatakseen kyyneliä, jotka nyt alkoivat taajoina ja nopeasti kummuta hänen silmäripsilleen. Piispa ihmetteli, että hän ei milloinkaan ennen ollut tullut huomanneeksi, miten erinomaisen sievä nainen lady Standish oli, miten hurmaavat, tavattoman pitkäripsiset olivat nuo silmät. Hänestä tuntui kuin ilmestykseltä nähdä niin nuorteata, heleätä ja hienoa hipiää näinä ihomaalin ja jauheitten päivinä.
— Kuitenkin, — nyyhkytti lady Standish, — on minussakin vikaa, sillä olen menetellyt hyvin väärin, ollut hyvin hupsu! Oi, mylord, jos puolisoni haavoittuu, en voi kieltää että minun on siitä syy kannettava.
— No, kertokaa kaikki minulle, — kehoitti piispa, siirrähti tuoliltaan hänen viereensä sohvalle ja tarttui uudestaan hänen käteensä. Julia antoi hänen sitä pitää, hän oli hyvin luottavainen. — Olemme kaikki hupsuja, — sanoi tohtori Thurlow, — kaikki olemme, ah, synnille alttiita. — Hän käytti monikkoa antaakseen hänelle luottamusta, eikä suinkaan siksi, että sellainen viittaus voisi kohdistua mihinkään Bathin ja Wellsin piispaan.
— Oi, olen menetellyt kovin hupsusti, — toisti rouva. — Ajattelin, mylord, kuvittelin, että puolisoni rakkaus minuun oli vähenemässä.
— Mahdotonta! — huudahti arvoisa piispa. Mutta hän joutui hiukan hämilleen.
— Ja senvuoksi minä ajattelematonta neuvoa seuraten… teeskentelin… todellakin ainoastaan teeskentelin, mylord… pitäväni jostakusta muusta, ja sir Jasper tuli mustasukkaiseksi ja on nyt haastanut jokaisen, luullen, että hänellä on kilpailija.
— Kuitenkaan, — virkkoi piispa, — ei hänellä ole kilpailijaa. Ymmärränkö teidät oikein, rakas lapsi? Nuo hänen epäluulonsa ovat perättömiä? Eversti Villiers?
— Eversti Villiers, — huudahti hän, — se vanha typerä, punanenäinen raukka! Ei, herra piispa, ei ole tosiaankaan ketään. Puolisoni omistaa koko sydämeni! — Hän hengähti ja katsahti mieheen rehellisillä silmillä, joita mitä viehättävimmät kyyneleet valelivat. — Eversti Villiers! — toisti hän. — Oi, kuinka saatatte minusta sellaista ajatella? Puolisoni vain ei tahdo uskoa minua; mutta minä olen totisesti, totisesti, totisesti viaton! Myöskin loordi Verneylle hän oli mustasukkainen, ja eilen illalla hän taisteli herra O'Haran kanssa.
Piispa hymyili itsekseen mitä hyväntahtoisimman suopeasti. Hänen sielunsa uhkui ihmisrakkautta, mutta vasta kauniin naisen heikkouksia käsitellessään hän täydellisesti ymmärsi miten innoittava tuo rakkaudenkäsky todellakin oli.