— Ei, ei, sir Jasper, — virkkoi hän puoliääneen, — olet komea ja sievä herrasmies, sinulla on kauniit sääret ja sulava puhetaito, mutta minä en salli, että lapsen sydän särjetään joutohetken huvin tähden.
Hän pani kirjeen kummankin pienen etusormensa ja peukalonsa väliin ikäänkuin repiäkseen sen, mutta tarkemmin ajateltuaan käänsi sen jälleen kokoon ja työnsi takaisin kätköönsä.
Hymyillen itsekseen hän astui ulos avonaisesta lasiovesta, kulki pienen puutarhatilkun läpi ja meni rautaportista varjoisalle takakadulle.
II kohtaus.
Sir Jasper Standish pysähtyi Kuninkaallisen Puolikuun laakakivillä ovensa edustalla, ja hänen kasvonsa synkistyivät. Hän otti hyppysellisen nuuskaa.
"No, olen löytävä naiseni kyynelissä! Kyllä tämä maailma on sentään kummallinen! Tyttö, jota kosii, on iloinen kuin toukokuun päivä; naitu vaimo muistuttaa eniten aikaista marraskuuta. Päiväntasauksen myrskyjä ja kyllin vettä laimentaakseen parhaimmankin väkiviinan, mitä koskaan on tislattu. Tämä on kosteata elämää", sanoi sir Jasper, "ja masentavaa".
Hän huokasi palvelijan avatessa ovea, ja astui eteisen poikki aamuhuoneeseen, johon hän oli jättänyt vaimonsa itkemään. Hän näki kukitetun kirjokankaan, hyvin sievän selän ja kähärätukkaisen puuteroidun pään hahmoittuvan ikkunaa vasten ja ajatteli, että hän tietämättään oli astunut vieraissakävijän luo.
— Pyydän tuhannen tuhatta kertaa anteeksi, — virkkoi hän siepaten kohteliaasti veikeän kolmikulmahattusa päästänsä. Mutta olento ikkunan luona kääntyi verkalleen, ja hän näki vaimonsa silmien omituisesti loistavan kahden rusoposken yläpuolelta ja korkeaksi kammatun, lumivalkeana hohtavan tukan alta.
— Julia! — huudahti hän kummastuneena, tuijottaen ja yhä tuijottaen. "Ja epäilinkö minä omaa makuani?" ajatteli hän itsekseen. "Kah, hän on Bathin sievin nainen!" — Odotatko vieraita, Julia? — Hän hymyili puhuessaan: tuokiossa tuo käsivarsi, joka hohti helmenvalkoisena hänen riippuvasta pitsihihastaan, kiertyisi hänen kaulaansa, ja nuo huulet (olivatpa ne punaiset ja sirosti kaarevat!) painautuisivat hänen omilleen. Niin, herttaisella naisella oli viekottimensa.
— En, — vastasi lady Standish hänen kysymykseensä. Hän virkkoi sanasensa keveän ivallisella hymyllä, ja pieni kuoppanen syntyi ja haihtui hänen leukapielessään. Juuri hymykuopan yläpuolella oli tilkkutäplä. Hän käännähti katselemaan hiljaista, juhlallisen harmaata ja viheriäistä Puolikuuta niinkuin äsken.