Sir Jasper seisoi hämmästyneenä. Hän laski hattunsa pöydälle, astui vaimonsa luo ja laski kätensä hänen vyötäisilleen.
— Kullanmuruni, — sanoi hän, — pukusi on tavattoman aistikas.
— Sir Jasper, — vastasi lady Standish, — niistä sanoista olen ylpeä. — Hän livahti hänen syleilystään, keikautti kumarruksen ja poistui toisen ikkunan luo.
Sir Jasper laski kätensä kulmilleen. Siinä oli Julia, hänen vaimonsa Julia, siitä ei epäilystäkään; ja kuitenkin oli tuo nainen miehelle tosiaan tuntematon!
— Puolikuu on sinulle kovin mielenkiintoinen, — sanoi hän hiukan leikkisästi.
Mylady kohautti olkapäitään.
— Luullakseni olit minulle vihainen tänä aamuna, armaani, — jatkoi sir Jasper.
— Minäkö vihainen? — vastasi hän. — En, miksi minä olisin vihainen? — ja sitten polki hän jalkaansa ja katsahti kelloon. — Ne palvelijat alkavat käydä hirveän säännöttömiksi, — sanoi hän; — emmekö saa tänään päivällistä?
Sir Jasper katsahti liikkuvaan kenkään, sen pieneen suippenevaan kärkeen ja kaartuvaan korkoon. Se oli siro kenkä, ja siinä komeili timanttisolki ruusunpunaisessa nauhasolmussa.
— Totisesti, — huudahti hän, — epäilen, tapaisiko Bathista toista jalkaa, joka mahtuisi tuohon koteloon!