— Mitä! — huudahti piispa. Hänen ohimosuonensa paisuivat, ja hänen komean roomalaisnenänsä sieraimet laajenivat. — Tahtoisitteko koskea Herran voideltuun? Päästäkää takkini irti, sir Jasper!
Hän sivalsi sir Jasperin pidättävää kättä omalla lihavalla nyrkillään, joka oli puristettu ikäänkuin saarnastuoli-kaunopuheisuuden korostamiseksi.
— Haa, tahtoisitte, tahtoisitteko? — huudahti sir Jasper ja karkasi voidellun kurkkuun.
Seuraavassa silmänräpäyksessä sir Jasper kummastuksekseen huomasi olevansa rautaisessa puristuksessa; hänet nostettiin ilmaan niin navakasti että kaikki hänen vastustuksensa oli kuin pennun sätkimistä; häntä ravisteltiin niin että hampaat kalisivat, ja sitten hänet paiskattiin seljälleen lattiaan.
— Oi, apua, apua, apua! — parkui lady Standish.
— En tosiaan tiedä, — virkkoi piispa, — onko minua eläissäni näin solvaistu. Minun päälleni hyökätessänne, sir, olette loukannut koko kirkkoa, Englannin kirkkoa, jopa valtiotakin!
Hän seisoi tuijottaen maassa makaavaan viholliseensa, kuorskuen ankaraa soimausta korkeasta, arvokkaasta nenästään.
— Olette tehnyt itsenne syypääksi Jumalan pilkkaan, simoniaan, pyhyyden loukkaukseen, mitä törkeimpään pyhyyden loukkaukseen, — pauhasi tohtori Thurlow.
Sir Jasper toivutteli itseään kuin pantteri ja hyppäsi jaloilleen; pantterin tapaan hän myös hiipi pari kolme askelta ja puoliksi kyyristyneenä tähtäili veristävin silmin piispan vahvoja lihaksia, etsien helpoimmin haavoitettavaa kohtaa hänen ruumiistaan. Hän läähätti ja kuohui. Ilma oli sakeana hiusjauheen pölystä.
Lady Standish hyökkäsi heidän väliinsä.