— Jumalan tähden, mylord, — huusi hän, — jättäkää meidät… jättäkää meidät!
Tässä ovi aukeni, ja hovimestari ja riemastuneet palvelijat hyökkäsivät huoneeseen.
Piispa kääntyi verkalleen. Hänen kutsumuksensa arvokkuus sai hänessä voiton pelkästä ihmisestä.
Suokoon taivas teille anteeksi, — virkkoi hän, — Suokoon taivas teille anteeksi, sir, ja auttakoon teitä hillitsemään luonteenne raa'an rajuuden. Ja te, madam, — lisäsi hän musertavasti onnettomalle ja kauan kärsineelle rouvalle, — oppikaa naisellista säädyllisyyttä ja varovaisuutta!
— Saatte minusta kuulla vielä, — murisi sir Jasper murhaavasti. —
Toombs, — ärjäisi hän hovimestarille, näyttäkää piispalle ovi!
Kirkkoruhtinas hymyili. Hän käänsi heille kaikille komean selkänsä ja poistui lyhyin, harkituin askelin, ottaen kävelykeppinsä Thomas-palvelijalta, jonka hän kivetytti lasimaisella katseellaan, ja kieltäytyen herra Toombsin tarjoamasta avusta ikäänkuin olisi torjunut myrkkypikarin. "Vade retro satanas!" [Mene pois, saatana!] näkyi hän lausuvan; ja niin hän läksi, jättäen papillisen kirouksensa äänettömästi jälkeensä.
XII kohtaus.
— Olette kovin kaunis! — huudahti loordi Verney.
Hän istui jakkaralla rouva Bellairsin jalkojen juuressa. Tämä oli uhrannut hänelle toisen täyteläisen soikeasormisen kätensä. Iloinen, pieni vierashuone Kuningattaren torin varrella sijaitsevassa talossa oli täynnä päiväpaistetta ja Kitty-rouvan kanarialinnun riemun kirahduksia.
— Olette kovin kaunis! — sanoi nuori mies neljättä kertaa puolen tunnin kuluessa. Keskustelu heidän välillään oli jostakin syystä laimentunut.