Kitty-rouva hypähti jaloilleen.
— Todellakin, — huudahti hän, — on aika mennä nauttimaan vesiäni; aivan unohdin ne!
Hän kutsui palvelusneitoaan:
— Lydia, lapsi-kulta, hattuni! Loordi Verney, suvaitsetteko tarjota minulle käsivartenne Kaivohuoneelle asti? — "Ainakin", ajatteli hän itsekseen, "saakoon koko Bath tietää viimeisen valloitukseni".
Hän sitoi hattunsa nauhat leukansa alle.
— Mitä pidätte tästä kuosista? — sanoi hän. Ja mustien sulkien alta pilkistävän rusohohteisen ilmestyksen lumoamana jälleen hymyileväksi hän kääntyi kuvastimesta. — Eikö se ehkä ole rahtusen liiaksi sulitettu? Kuitenkin on se viimeistä muotia. Mitä sanoo Verneyni?
Poloinen nuorukainen koetti turhaan tarkata ja arvostella.
— Se on tosiaan hyvin siro hattu, — vastasi hän, — ja… ja siinä näkyy olevan aika paljon höyheniä. Hän epäröitsi ja änkytti. — Oh, mitäpä minä muodeista! Teitä, vain teitä…
— Mitä sinä töllistelet, tyttö?. — tiuskaisi rouva Bellairs
Abigaililleen. — Mene siitä!
— No, hyvä Verney, — sanoi hän sitten. — Taivas varjelkoon, kuinka te katselette, mies! Onko kasvoissani jotakin vikaa?