— Kuunnelkaahan, — virkkoi Kitty-rouva. — Sen ääni on niin viatonta, se kimaltelee niin kirkkaana!
Hymyillen otti hän Verneyn ojentaman lasin. — Uh, — virkkoi hän, — hirveän kirpeältä se tosiaankin maistuu! Pelkään, — lisäsi hän, taaskin luoden hiukan levottoman silmäyksen uuden rakastajansa kasvoihin, — että se on elämän vertauskuva.
— Mutta, — vastasi tämä, — nämä vedet kuuluvat olevan erinomaisen terveellisiä.
— Terveellisiä! — huudahti Kitty-rouva, taas maistellen ja taas nostaen nenäänsä ylöspäin ja kiertäen suupielensä alas vastustamattoman hurmaavan nyrpistykseen. — Terveellisiä, mylord! Taivas meitä varjelkoon! Ja mitäpä se on muuta kuin viimeinen lisä niiden täydelliseen inhoittavaisuuteen! Terveellisiäkö, sir? Tahtoisin teidän tietävän, että en juo niitä terveydekseni. — Hän laski kädestään lasin, josta oli poissa vain linnun kulauksen verran. — Näytänkö minä naiselta, joka kaipaa "terveysvesiä"?
— Ette suinkaan, — sopersi nuorukainen saamattomasti.
— On yhteiskunnallisia velvollisuuksia, — jatkoi Kitty mielevästi. —
Yksinäisen turvattoman lesken, sir, täytyy noudattaa yleistä tapaa.
Ja sitten minulla on vielä toinen, pelkkä tunnesyy.
Hän keikautti päätään ja loi veitikkamaiset silmänsä toveriinsa.
— Poloinen Bellairs-vainajani, sanoi hän, — miten usein on ollut iloni ja velvollisuuteni täyttää tuollainen lasi ja viedä se hänen huulilleen! Viimeisinä vuosinaan hän, rakas mies-parka, ei enää kyennyt liikuttamaan jäseniänsäkään!
Loordi Verney ei löytänyt mitään sopivaa vastausta näihin helliin muistelmiin; ja kun Kitty-rouva nähtävästi oli kylliksi alistunut Bathin muotiin ja samalla kantanut uhrinsa edesmenneen haamulle, hän kääntyi rivakasti ja alkoi seinäpilariin nojautuen silmäillä salia.
— Kah, kyllä täällä on tyhjää! — virkahti hän. — Teidän syynne, että tulin niin myöhään. Ei ketään muita, voin vakuuttaa, kuin tuo Flyte-naikkonen, inhoittava Spicerinne, sir… haha, ja vanha kenraali Tilney. Näillä kauheilla keväillä luullakseni on voimaa pitää mokomat muumiot hengissä niiden oikean rajan yli. Se tuskin on rehellistä muuta maailmaa kohtaan. Ka, sillä vanhalla raukalla on tuskin tunnetta tai tajuntaa jälellä, ja kuitenkin se kävelee! Taivas meitä armahtakoon, vieläpä juokseekin! — kirahti hän äkkiä, nähdessään Dettingenin onnettoman veteraanin, joka oli päässyt kantajansa hoivaavista käsistä, hyökkäävän ovea kohti puolittain halvaantuneen vanhuksen epävarmalla hölkötyksellä.