— Ja se tuo mieleeni, — sanoi Kitty-rouva, — että sir George vaatimalla vaatii minua kävelemään viisi minuuttia jokaisen lasin välillä. Tuolla tulee arvoisa tätinne, lady Maria, kuulotorvineen, ja onneton neiti Selina. Vakuutan, että hän tuo keltainen sulka hatussaan yhä enemmän muistuttaa rakasta Toto-vainajaani.
— Käytittekö sitä hyväilynimenä puolisollenne? — kysyi loordi Verney tukehtuneella kuiskauksella.
— Hyi, sir, huudahti leski. — Se oli kakaduni… puhuin kakadustani.
— Hän huokasi syvään. — Rakastin sitä raukkaa, — sanoi hän.
Nuori mies katsahti häneen epätietoisena, kumpaa kaivattua kaksijalkaista hän tarkoitti.
— Selina, — huusi lady Maria sillä kimakalla äänellä, jota käyttää omasta vajavaisuudestaan vakuutettu kuuro nainen (ujosteleva kuuro sensijaan aivan mykistyy pelosta, että puhuisi liian kovaa), — Selina, kuinka usein täytyy minun sinulle sanoa, että sinun on itse ammennettava lasiini! Kuka tuolla on? Missä ovat silmälasini? Kenen sanoit hänen olevan? Rouva Bellairs? Hm! Ja kenet on hän nyt saanut hinattavakseen? Kenen, sanoit? Äänekkäämmin, äänekkäämmin, lapsi! Miksikä sinä noin mumiset? Kuka? Verney… loordi Verneykö? Mitä, hänhän on sisarenpoikani. Käske häntä tulemaan luokseni heti paikalla. Kuuletko, Selina, heti paikalla! En salli hänen tarttuvan Bellairsin lesken verkkoon!
Kakadunsulkainen töyhtö nyökkäili pontevasti. Tietoisena, että koko Kaivohuone kaikui lady Marian tunteenpurkauksista, ja peläten suojelijatartaan hämmentynyt neiti Selina astui kaksi askelta täyttääkseen saamaansa käskyä, mutta pysähtyi levottomana. Loordi Verney oli sävähtänyt tummanpunaiseksi. Kitty-rouva riippui hänen käsivarressaan yhä hellemmällä puristuksella ja hymyili hempeästi, olematta mistään tietävinään. Sillä hetkellä hän oli yhtä kuuro kuin lady Maria.
Viimemainitun kynsimäinen käsi oli nyt irroittanut pitkävartisen tähystimen röyhelöittensä poimuista.
— Hän on todellakin sisarenpoikani, — lausui hän käskevällä bassollaan, — sen viheliäisen rouva Bellairsin kanssa!… Harry! Tänne, sanon!… Selina, senkin hupsu, oletko nukahtanut?
Sorinaa, ikäänkuin naurun kikatusta, alkoi kuulua pitkin Kaivohuonetta. Lady Flyten maalatut kasvot vääntyivät merkitsevään hymyyn hänen kuiskaillessaan lasinsa yli kapteeni Spicerille, joka tällä haavaa oli hänen erityinen ystävänsä. Tämän herrasmiehen kelmeä naama säteili ilkeää tyydytystä. Hänen huulensa olivat supussa kuin herkullisinta juoru-uutista kuunnellessa. Hän alkoi supattaa ja irvistellä. Nuori kartanonherra Greene lähestyi paria korvat herkkinä ja viattomin, typerin kasvoin, jotka koettivat näyttää kovin viisailta.
— Vakuutan sen teille, — äänteli kapteeni irvistäen. — Enkö ollut siellä?