— Rouva Bellairs, — sanoi itsepintainen rakastaja, on suostunut tekemään minut miesten onnellisimmaksi.
— Häh? — tarkkasi herra Stafford pysähtyen uuden naurunhohotuksen partaalle.
Kitty-rouva loi silmäluomensa alas. Hän tunsi näyttävänsä kainolta ja melkein ujolta, ja siitä oli hän itselleen vihainen.
Herra Stafford kuului niihin seitsemäänneljättä rakastajaan, joista rouva oli niin luottavaisesti puhunut, ja sellaisena hän ei ollenkaan käsittänyt loordi Verneyn ilmoituksen juhlallista merkitystä.
— Ah, madam, — huudahti hän moittivasti, — eikö riitä, että alati pidätte minua Hadeksessa? Täytyykö teidän välttämättömästi lisätä kärsimyksiäni näyttämällä minulle, että toinen on paratiisissa? Mutta, pikku Verneyni, — jatkoi hän kääntyen hyväntuulisesti kilpailijansa puoleen, — on kohtuullista, että varoitan sinua ennenkuin annat ottaa mittasi sädekehääsi varten. Tämän naisen suosion paratiisissa (ah, enkö sitä tietäisi?) saa iloita perin epävarman ajan.
— Tämä nainen, sir, — virkkoi loordi Verney huulet jäykkinä, on luvannut tulla vaimokseni.
Oli onnellista, että herra Staffordilla oli tuki, sillä tämän iskun vaikutuksesta hän horjui. Vaikka hän oli maailman mies, hänen kasvonsa ilmaisivat mitä vilpittömintä kummastusta.
Oi, miten kainolta näyttikään Kitty-rouva!
Hiukan kateellisena Spicer alkoi tuhlata onnittelujaan, jotka hänen suojelijansa otti vain kylmästi vastaan.
— Ah, Kitty, — kuiskasi herra Stafford rouva Bellairsin näkinkengänmuotoiseen korvaan, — pidättekö niin hennosta, heleänvihreästä nuoruudesta? Kah, armas rouva, pojan leuka on yhtä sileä kuin omannekin. Mitä pilantekoa tämä on?