Kitty raapaisi pikku jalallaan ja painoi päänsä alas. Kitty-rouvako ujona! Ja tuo viaton poikaparka suojelevine sävyineen — se oli mitä lystikkäintä nähdä.
— Saat olla varma, Verney, — huudahti herra Stafford, — että toivon sinulle iloa, haha, kaikesta sydämestäni! Ja te, madam, hihi!… anteeksi, hyvät ystävät, mutta muisto sir Jasperin kaksintaistelusta on minulle vielä liikaa. Haha, tue minua, Spicer!
— Rouva nai hänet, nai hänet, — huudahteli Spicer sapekkaan kostonhimoisesti, vilkaistessaan olkansa yli heidän luotaan poistuvaan pariin.
— Nai hänet! Ei koskaan! — huudahti Stafford. — Kitty ei ole mikään hupsu. Ka, mies, se pieni paholainen ei huolisi minustakaan! Hän rakastaa liiaksi vapauttaan ja huvituksiaan. Etkö huomannut? Hän ei tohtinut katsahtaa ylös, peläten näyttävänsä silmäkulmassaan ilkkuvan veitikan. Hei, hurraa, ritarillinen kapteenini! — innostui keikari ja lyödä sipaisi jäähyväisiksi halveksivasti ja hyväntuulisesti häntä tukeneita ohuita hartioita. — Sinun ei vielä tarvitse ruveta elättäjäksesi toista kokematonta keltanokkaa etsimään.
* * * * *
Vilkaistessaan vasikkaansa Kitty-rouva keksi yhä suuremmaksi mielipahakseen ja kenties kummastuksekseenkin uuden ilmeen tämän silmissä. Kiihkeä hartaus oli väistynyt aivan liikanaisen arvokkuuden tieltä.
"Se otus on oikea eläinnäyttely!" ajatteli hän suuttuneena itsekseen.
"Hämärässä hän varmaankin eniten muistuttaa tarhapöllöä!"
He kävelivät yhdessä Kaivohuoneelta Luostarikadulle ja sitten verkalleen Oranssilehdon viileään siimekseen, jossa he syrjäisen sopukan löydettyään istahtivat kivipenkille.
— Kun mies, — alotti Harry Verney, — lyhyen aamukauden kuluessa on joutunut katselemaan olemassaolon suuria kysymyksiä, kuolemaa ja rakkautta, silmästä silmään, niin seuraelämän valheelliset riemut ja surut näyttävät hänestä kovin ontoilta ja arvottomilta!
— Oh, — sanoi Kitty, — te säikähdytätte minut! Milloin te kuolemaakin katselitte, mylord?