— Hyväinen aika! — huudahti Kitty-rouva vielä tuskaantuneempana.
— Kun olemme naimisissa, rakkahin, — jatkoi loordi Verney, puhuessaan kietoen hiljaa kätensä armaansa hennoille vyötäisille, mutta siveellisiin mietelmiinsä vaipuneena unohtaen antaa syleilylleen tulisuutta, — niin emme etsi loistavaa maailmaa. Löydämme kaiken onnemme toistemme parista, eikö niin? Oi, kuinka tervetulleeksi rakas äitini lausuukaan teidät Verneyn sukulinnaan! Hänen unelmansa on aina ollut, että menisin aikaisin naimisiin ja asettuisin maatilalle.
Pienet kylmät väreet karmivat Kittyn selkäpiitä. — Onko aikomuksenne avioliittoon mentyänne asua äitinne luona? — änkytti hän, nojautuen heikosti hervotonta käsivartta vasten.
Intomielin huudahti nuorukainen, että äideistä parhaimmasta hän ei koskaan voisi pitkää aikaa elää erossa.
— Oi, te olette pitävä hänestä kovin paljon! — sanoi hän, katsahtaen hellästi mielikuvituksensa Kittyyn.
— Hennoimmasta lapsuudestanne asti hän siis uutterasti kylvi teihin vakavia periaatteita ja hurskaita tapoja, eikö niin? — kuiskasi todellinen Kitty melkein voivottaen.
— Niin hän todellakin teki, — vahvisti nuorukainen innostuneena.
Kitty-rouva sulki silmänsä ja antoi päänsä kallistua olalleen.
— Pelkään saavani hermokohtauksen, — virkkoi hän.
— Sen aiheuttanee kevään kuumuus, — sanoi nuorukainen ja näkyi aikovan nousta.