Tässä otti hän esille hienon nenäliinan, koskettaen sillä silmäluomiaan, joiden hän itse melkein luuli aivan kostuneen.
— Jalokiveni! — innostui herra O'Hara valmiina antamaan hänelle sellaista lohdutusta, mikä ensiksi juolahti hänen mieleensä.
— Olkaa hiljaa, — varoitti Kitty-rouva ärtyisästi. — Tarkatkaa nyt, sir! Minun on kysyttävä teiltä neuvoa. Kas niin, istukaa, istukaa. Oh, olen tosissani, ja tämä on ihan vakavaa.
Herra O'Hara totteli, vaikka hiukan vastahakoisesti. Hän veti tuolinsa niin lähelle leskeä kuin tämä salli ja suipisti huulensa vakaviksi.
— Tunnette loordi Verneyn, — alkoi viehättävä leski.
— Tunnen kyllä, — keskeytti puhelias irlantilainen, — ja säädyllinen hiljainen poika hän onkin, vaikka hän pitää niin hitonmoista porua muutamista korttipelissä menettämistään kultapunnista että luulisi niiden kasvavan hänen nahassaan!
— Hst, — hillitsi rouva. — En voi sietää häntä!
O'Hara puolittain hypähti nojatuolistaan.
— Sanokaa vain sana, — kuohahti hän, — niin työnnän miekan hänen kylkiluittensa alle yhtä sileästi kuin…
— Oh, olkaa hiljaa, — huudahti Kitty hyvin katkeroituneena. — Kuinka voitte noin haastaa, kun kaikki tietävät, että hän on tulossa puolisokseni!