— Puolisoksenne! — O'Hara karahti tulipunaiseksi suuttumuksesta kähärän, punaisen tukkansa martoon asti. Sitten hän pysähtyi tukehtumaisillaan.
— Mutta minä en tahdo naida häntä, ymmärrättehän, hupsu, — sanoi
Kitty viehkeästi hymyillen.
Hänen rakastajansa kalpeni ja nojasi taaksepäin avarassa tuolissaan. Lääkäri oli sinä aamuna iskenyt hänen suontansa hänen edellisenä iltana saamansa vamman vuoksi, ja hän tunsi itsensä hituisen hervottomaksi ja huimaantuneeksi. Kitty-rouvan silmät saivat yhä lempeämmän ilmeen, kun hän huomasi nämä imartelevat liikutuksen merkit.
— Se tolvana, — virkkoi hän kostonhaluisesti, — käsitti väärin muutamien kohteliaiden sanojen sisällön ja meni heti määkimään kaikille Bathin asukkaille, että muka olimme kihlautuneet.
— Kyllä minä pian hänen suunsa tukin, — jupisi O'Hara, joka liikutuksessaan tuli käyttäneeksi vähemmän hienoja sanoja kuin hän yleensä tavoitteli. — Oi, Kitty, — virkkoi hän pyyhkien kalpeita ohimoitaan, — kylläpä te minut hirveästi säikähdytitte!
Tässä rouva Bellairs äkkiä ja käsittämättömästi kiihtyi.
— Ette ymmärrä minua, — sanoi hän polkien jalkaansa. — Oi, miten voisin asian selittää? Kuinka ihmiset ovatkin typeriä! Minun täytyi tänä aamuna käväistä hänen asunnossaan pelkkä ystävyyden osoitus, sir, jonka tein lady Standishin puolesta. Kuka olisi voinut aavistaa, että se vasikka otaksuisi käyntini tarkoittavan häntä. Minä vain tulin välittämään hänen ja sen Jasper-hullun riidassa! Yksinäisen naisen, — huudahti Kitty-rouva, — on hyvin vaikeata välttää panettelua, ja nyt mylord Verney määittyään asiaa koko Bathille on tällä hetkellä kirjoittamassa siitä sietämättömälle vanhalle äidilleen. Ja sitten se hänen kakadu-tätinsä jo kokoilee vanhimpia granaattejaan ja valehelmiään häälahjaksi. Voi, voi sentään, mitä minun on tehtävä?
Hän kääntyi tuolinsa selkänojan yli kätkeäkseen kasvonsa nenäliinaansa.
Samassa silmänräpäyksessä O'Hara oli jälleen hänen jalkojensa juuressa.
— Sieluni sielu, sydämeni valtimo! — huudahteli hän. — Älkää ollenkaan itkekö, rakkakin Kitty, kyllä minä raivaan sen miekkosen tieltänne ennemmin kuin aavistattekaan.
— Tosiaan, sir, — virkkoi rouva pyörähtäen häntä kohti tuskaansa verraten ihmeteltävän kirkkain katsein. — Ja silläkö tavalla tahtoisitte pelastaa maineeni? Ei, siitä ei näy tulevan mitään — sanoi hän äkkiä tyyntyen, tuijottaen taas kynttilänjalkaan aikaisen marttyyrin ilme silmissä, — tässä ei muu auta kuin kärsiä hyväluontoisuuteni rangaistus ja muuttaa asumaan Verneyn sukukartanoon siveellisen loordi Verneyn ja hänen äitinsä, tuon naisellisen oivallisuuden ja kotihurskauden esikuvan pariin.