— Haa, kautta pyhän Pietarin, — kivahti O'Hara, hypähtäen jaloilleen, — vaikka minun täytyisi siepata teidät hänen nenänsä edestä itse vihkialttarilta ja kantaa teidät omin käsin pois, pelastan teidät siitä, armahimpani!
— Sanotteko niin? — kysäisi rouva innokkaasti. — Sitten en tosiaankaan, sir, — jatkoi hän mitä hempeimmän ujona, hymykuoppanen poskessa, — kiellä, että tullessani tän'iltana luoksenne ajattelinkin voivanne auttaa minua. Eilen aamulla, sir, — sanoi hän, — sain kirjeen. Siihen oli merkiksi liitetty hiuskihara…
— Ah, Kitty! — huudahti riemastunut ja jumaloiva irlantilainen, vielä kerran avaten käsivartensa syleilyyn.
— Malttakaa, sir, — sanoi leski välttäen häntä. — Ryhtykäämme toimeen.
XV kohtaus.
— Mutta teidän tulee käsittää, — varoitti rouva, — että viette minut pois vastoin tahtoani.
— Tietysti, — vakuutti irlantilainen. — Eikö poloisen Denis O'Haran ole karattava kanssanne vain pelastaakseen maineenne?
— Jos minä siis parkaisen, sir, ja kerran pari teitä raapaisen, ette pane sitä pahaksenne?
— Pane pahakseni, minäkö? — sanoi hän, pysähtyen suutelemaan jokaista sormenpäätä kädestä, jota hän tavalla tai toisella yritti lakkaamatta puristaa. — Rakkaani, eikö minulle totisesti tuota suurinta iloa tuntea helmenhohtavat kyntenne poskellani?
— Ettekä säästä mitään kuluja hevosten ja ajopelien hankkimiseksi? — sanoi Kitty.