— Heh? — huudahti herra O'Hara, ja hänen katseensa sumeni hiukan epämääräiseksi. — Rakkahimpani, hankin parhaat, mitä rahalla voi saada… mitä rahalla voi saada, — sanoi herra O'Hara, ja hänen silmänsä pyörivät päässälaskun ponnistuksesta. "Onhan minulla isoisäni kello; pelkään, että koneisto ei vastaa, mitä kultakotelo lupaa, mutta saanee siitä nelisen puntaa. Ja sitten on minulla jalokivillä koristettu nuuskarasiani, jonka ritari antoi isälleni… ei, lemmossa, sen olenkin jo liottanut! On myös hopeakahvainen miekkani… voisin vaihtaa sen tavalliseen mustaan ja saada ehkä viisi puntaa väliä. Ja minulla on kolme lajitelmaa brabantilaisia pitsejä…"
Hänen mietiskellessään Kitty hymyili hänelle lempeän ivallisesti; — sitten työnsi hän kätensä taskuun ja veti sieltä hyvin täytetyn lippaan.
— Ja luulitteko, — sanoi hän, asettaen lippaan pöydälle, — että minulla olisi ollut rohkeutta pyytää rikasta rakastajaa karkaamaan kanssani?
— Niin, — mutisi mies, jatkaen ääneen hiljaista yhteenlaskuaan, — on minulla vielä kultainen punssimaljanikin! Vannoin, että niin kauan kuin minulla olisi pisarakin siinä sekoittaa en kapineesta luopuisi; mutta enhän totisesti aavistanut, mitä minulle oli varattuna,… siitä saa kaksikymmentä puntaa tai enemmänkin. Ottakaa takaisin rahanne, Kitty; teidän ryöstämisestänne en suostu vastaanottamaan muuta palkkaa kuin minkä suloisilla huulillanne maksatte.
— Kuunnelkaa toki, sir, — huudahti rouva kohottaen sormensa, — te olette köyhä mies.
— Sitä olen, — myönsi toinen.
— Ja minä, — jatkoi hän, — olen varakas nainen.
— Oh, — huudahti O'Hara, — Kitty, armaani, se on viimeinen asia maailmassa, mitä tällä hetkellä ajattelisin. Laskiessani sydämeni jalkainne juureen, rakkaani, tein sen teidän oman suloisen olentonne tähden ilman pienintäkään voitonhimoista ajatusta. Mitä minä rahoista! — sanoi hän napsahduttaen sormiaan. — Ei niistä puhettakaan, Kitty, rakkahin! Minä halveksin rahoja. Kah, — jatkoi hän hurmaavalla, tarttuvalla hymyllään, — minulla ei vielä koskaan ole ollut kultakolikkoa taskussani sen polttamatta reikää siihen.
Rouva Bellairs kuunteli häntä omituisella puolittain halveksivalla, puolittain hellällä ilmeellä. Sitten hän nyökkäsi.
— Uskon empimättä sanojasi, — virkkoi hän. — No, no, Denis, älä hupsuttele. — Koska rahat ovat tuossa ja tiedämme, mitä varten, niin mitä merkitsee meidän välillämme, kumpi ne siihen on asettanut?