— Ah, — huudahti irlantilainen ikäänkuin häpeissään ja siirtyen kevyestä äänilajistaan peräti todellisen liikutuksen sävyyn, — sinä olet enkeli! En ole sinun arvoisesi, mutta koetan parhaani, Kitty, koetan parhaani.
Rouva näytti hiukan hämmentyneeltä.
— En tosiaankaan salli, että jälleen putoat polvillesi, — virkkoi hän terävästi, — aika rientää, ja asia on kai järjestetty.
— Jätä se minun huostaani, — vakuutti mies; — suoriutuisin siitä vaikka silmät sidottuina.
— Toimita kyytivaunut Bond-kadun ja Hiljaisen kadun kulmaan; se on luullakseni Bathin pimein soppi.
— Niin teen, ja järjestän hevosten vaihdon Devizesissä, sillä ensimäinen väli on meidän ajettava täyttä vauhtia.
— Ja sitten? — kysyi Kitty, katsahtaen häneen epäilevästi.
— Sitten… Lontooseen. Minulla onkin Covent Gardenissa eräs tuttava, joka vihkii meidät silmän räpäyksessä.
Kitty pureskeli pientä sormeaan. Riemastus, jonka tämä viime toive välähdytti miehen kasvoille, ei kuvastunut hänen omillaan.
— Mutta unohdat, — sanoi hän, — että minut on vietävä pois vastoin tahtoani, ja mitä ihmiset sanoisivat, jos matkamme päässä naisin sinut enemmittä mutkitta?