— Ei, armollinen rouva, — sanoi hän tuhahtaen siveellisesti nenäänsä, — minusta tuntuisi, että en täyttäisi velvollisuuttani hänen armoansa, äitiänne, enkä omaa halpa-arvoista itseänikään kohtaan, jos viipyisin synnin avustajattarena tuntiakaan kauemmin kuin minun täytyy.
— Hyväinen aika, — ihmetteli lady Standish, vaipuen väsyneesti voihkaisten takaisin pieluksilleen, — pitäkää toki suunne kiinni, ihminen, ja antakaa minun levätä! Vetäkää verhot takaisin ikkunaan. Voi, kuinka päätäni kivistää!
— Hyvä on, mylady, — huudahti Megrim kuohahtaen ylimpään vimmaan. — Koska olette niin paatunut, mylady, ettei edes taivaan merkki voinut sulattaa sydäntänne… tarkoitan sitä Jumalan miestä, kunnianarvoisaa piispaa (oi, hän on niin hurskas herrasmies!); ja, mylady, minä ja Tremlet-rouva katselimme ruokahuoneen ikkunasta, mitenkä hän tästä syntisestä talosta lähtiessään pudisti tomun jalkineistaan; niin, ellei tuo henkilöittynyt vanhurskaus voinut teidän armoanne käännyttää oikealle tielle, miten saatan toivoa, että kuuntelisitte Herran ääntä minun huuliltani?
— Megrim, pitäkää suunne kiinni, — sanoi hänen emäntänsä harvinaisen vihaisesti, — asettakaa verhot eteen ja menkää tiehenne!
Raivosta vapisevin käsin Megrim-rouva tarttui ikkunaverhoihin, vetää rapsahduttaen niitä tankoa pitkin. Sitten astui hän hapuillen lady Standishin vuoteen viereen ja seisoi muutamia sekunteja tähystellen häntä häijysti pimeän halki.
— En olisi sitä uskonut, mylady, — sihisi hän kaameasti kuiskaten, — vaikka minun todellakin olisi pitänyt tietää, että sir Jasperin kaltainen herrasmies ei aiheettomasti olisi noin sydäntynyt. Mutta tunnette minua väärin luullessanne, että voitte käyttää minua välikätenä riettaissa hommissanne! Oi, — siunaili hän jäykän pöyristyksen puistattamana, — tunnen itseni kuin piellä tahratuksi siitä, että nämä sormet ovat tositeossa koskettaneet sellaista kirjettä!
— Jumalan tähden, — voihki rouva pieluksiltaan, — mistä te nyt puhutte?
— Mylady, — vastasi Megrim haudankolkolla äänellä, — kun se heilakka kasvot hilkkaan verhottuina niin häikäilemättömän rohkeasti tuli kysymään minua tänä aamuna, sanoen tuovansa rouvalle korjattavina olleita pitsejä, jotka hänen muka oli välttämättömästi jätettävä minun omiin käsiini, niin tunsin epäluuloa sydämessäni. Se oli kuin enkelin varoitus. Sitäkin enemmän kun armollisen rouvan pitsejä ei ole palastakaan viety korjaajalle siitä asti kuin tänne tulimme.
— Auta armias, kuinka te hourailette, Megrim! En käsitä tyhmästä kertomuksestanne tuon taivaallista. — Kyyhkynenkin nokkii.
— Hoo, niinkö, mylady! Ettekö tosiaan? Ehkä armollinen rouva käsittää paremmin, kun kerron teille, että sillä röyhkeällä olennolla ei ollut ensinkään pitsejä… vaan kirje. "Antakaa se rouvallenne salavihkaa", sanoi hän, "älkääkä millään muotoa salliko sir Jasperin sitä nähdä".