— No, tuokaa se minulle, — käski lady Standish, — ja pitäkää suunne kiinni ja menkää sullomaan matkalaukkujanne niin pian kuin tahdotte.
— Hohhoo, mylady, — huudahti horjahtamaton Megrim katkerasti naurahtaen, — toivoakseni tunnen kristillisen velvollisuuteni paremmin. Omantuntoni ääntä noudattaen minä vein kirjeen isännälleni. Ja nyt, — lopetti hän kimeällä kikatuksella, — menen järjestämään matkalaukkuni.
Hän pysähtyi kuitenkin riemuitakseen lady Standishin peljästyksen ja tuskan purskahduksesta. Mutta vuoteelta ei kuulunut mitään merkkiä, ei edes pienoista läähätystä. Ja niin täytyi Megrim-rouvan poistua siveellisiä matkalaukkujansa täyttämään, saamatta edes tätä lähtölohdutusta.
Tahrattoman omantuntonsa patjoilla leväten ja turtuneena uusia ikävyyksiä vastaan epätoivoisesti mietiskellessään, että nyttemmin ei mikään voisi tehdä hänen ja hänen puolisonsa välistä selkkausta paljoakaan pahemmaksi, lady Standish ei yrittänyt ratkaista uutta arvoitusta, vaan sulki päättävästi väsyneet silmänsä tämän maailman huolilta ja vaipui vähitellen uneen jälleen.
* * * * *
"Tavoitan heidät itse teosta", sanoi sir Jasper. Tällä kertaa ei ollut mitään epäilystä enää: hänen kädessään oli todistus rypistyneenä ja lepattavana. Hän luki sen uudestaan ja yhä uudestaan jonkinlaisella kaamealla ilolla. Osoitteettomana, sinetittömänä, paitsi hupsua Amorin kuvalla merkittyä vihreätä suulakkaa, asiakirja, jonka vanhan Megrimin ankara velvollisuudentunto oli jättänyt hänelle, sensijaan että se olisi toimitettu hänen syylliselle vaimolleen, oli kyhätty aivan samalla rohkealla käsialalla kuin se pahoin rutistunut paperiarkki, mikä tälläkin hetkellä poltti häntä povitaskunsa läpi kuin Espanjan kärpänen.
"En ole saanut unen hituistakaan silmiini haaveillessani sinusta, rakkaista rakkahin, joka niin pian tulet omakseni vihdoinkin! Vaunuja vetämään, armaani, saamme sellaiset hevoset, että itse Phoebus olisi niitä kadehtinut. Ja ellet vain jää saapumatta, niin kiidämme pian yön varjojen halki… pelkän onnen ja rakkauden maailma edessämme. Olisin sydämessäni valmis siunaamaan sitä hupsua vaivaista, jonka nimi jääköön mainitsematta; sillä ellei herttaisimpani olisi häneen väsynyt, niin ehkä häntä ei koskaan olisi saanut syleillä hänen oma uskollinen
Punakiharansa.
J.K. Varaan Mustan Karhun majataloon Devizesissä meitä odottamaan niin oivallisen valjakon kuin Englannista on saatavissa (lukuunottamatta hevosia, joilla ajamme sinne). Meidän pitäisi saapua ennen keskiyötä, ja siellä on oleva kauniille morsiamelleni katettuna pieni herkullinen illallinen… siksi aikaa kun hepoja vaihdetaan. Ah, rakkaani, kuinka riemullista!"
Kuvaamattomia olivat ne erilaiset ilmeet, jotka välähtelivät sir Jasperin kasvoilla hänen kerta toisensa perään lukiessaan tätä teeskentelemätöntä kirjettä. Milloin hän puri hammastaan, milloin puhalsi musertavan halveksumisen kuorskahduksia komean kyömynenänsä sieraimista, milloin taas mitä murhaavin irvistys kamalasti väräytteli ja raoitteli hänen täyteläisiä huuliaan.