"Haha", nauroi sir Jasper, "mutta kenties hupsu vaivainen antaa sinulle syytä muuhunkin kuin siunauksiin, herra Porkkana! Ja luulen, madam, että kaunis morsian tapaa Devizesissä jotakin vaikeammin sulavaa kuin se pieni illallinen on! Siihen asti kärsivällisyyttä!"
Hän käänsi kirjeen kokoon, asetti sen povitaskuunsa toisen viereen ja vielä kerran hän pienellä karjahduksella huudahti: "Kärsivällisyyttä!"
* * * * *
— No, Lydia? — tiedusti rouva Bellairs. Hän oli juuri lopettanut suklaatinsa ja hohti kuin ruusu pieluksiensa keskellä.
— Niin, madam, — vastasi Lydia vielä läähättäen juoksustaan, — saatoin kirjeen varmasti perille. Annoin sen Megrimin omiin käsiin ja…
— Ja voitko luottaa siihen, — virkkoi rouva hymyillen tälle huvittavalle ajatukselle, että hän vie sen suoraan sir Jasperille?
— Oh, totta kai, hyvä rouva, tietysti. Sanoin sille happamalle, rumalle, vanhalle mirrille, että jos se vain vilahdukseltakin sattuisi hänen isäntänsä silmiin, niin lady Standish joutuisi hukkaan. Olisittepa nähnyt, miten hän sen sieppasi, madam!
— Lydia, — sanoi hänen emäntänsä katsellen häntä ihaillen, — epäilen, olisinko itse sitä uskaltanut; sinä olet rohkea tyttö! Mutta ka, jos jotakin menee hullusti, tiedät, että ruusunvärinen turkisviitta jää pukimoni naulaan.
— Älkää peljätkö, madam, — virkkoi Lydia, hiljaa myhäillen itsekseen, vetäessään emäntänsä pitkää vaaleanpunaista silkkisukkaa käteensä ja käännellessään sitä asiantuntemuksella puolelta toiselle etsiäkseen näkymättömiä vikoja, — turkisviittaa voin jo katsella omanani.
— Mutta, ajattelehan, oliko sir Jasper kotona? — tiedusteli rouva
Bellairs hetkisen mietittyään.