— Oh, enpä tietenkään, madam. "Emäntäni on ryöstetty pois, on ryöstetty pois! Auttakaa, auttakaa, mylord!" olen sanova. Oh, madam, kyllä minä kirun niin että kuuluu, olkaa huoleti.
— Muista myöskin, — varoitti hänen emäntänsä, käyden hetki hetkeltä hilpeämmäksi, muista sanoa, että kuulit ryöstäjän mainitsevan matkaa Lontooseen Devizesin kautta.
— Ka, madam, — toimitti Lydia, — ajattelin sanoa, että hän ensiksi paiskasi teidät pyörtyneenä vaunujen patjoille; sitten hän astuen itse ajopeleihin ärjähti ajajalle hirveästi kiroten: "ellette ole ennen kahtatoista Devizesissä, pieksen teidät omalla ruoskallanne ja sitten hirtän teidät sillä aisaan!"
— Aha, haha, Lydia, — nauroi hänen emäntänsä.
— Näen, että minun täytyy lahjoittaa sinulle kultaketjutkin, mihin sen medaljongin ripustat. Mutta, hyvä lapsi, — lisäsi hän varoittaen, — älä vain liioittele osaasi.
XVIII kohtaus.
Koko pitkään päivään lady Standish ei ollut nähnyt herransa ja puolisonsa kasvoja.
Kun heidän viimeksi tavatessaan tämän käytös piispaa kohtaan oli herättänyt hänen hellässä rinnassaan tunteen, joka oli niin lähellä suuttumusta kuin hänen luonteelleen oli mahdollista, hän ei tahtonut (niin oli hän päättänyt) ensimäisenä etsiä häntä. Hän oli senvuoksi viettänyt päivän omassa huoneessaan kirjoittelemalla äidilleen ja harjoittelemalla harpun säestyksellä viimeistä lauluaan — rohkeus ja itsenäisyyden ilmaisu, jonka hän odotti heti ärsyttävän sir Jasperin hänen puheilleen.
Mutta kun päivä hämärtyi ja Megrimin palveluksia korvaamaan kutsuttu pyöreäsilmäinen aputyttö (ensinmainittu sulloili vielä tavaroitaan ja näkyi tarvitsevan muutamia viikkoja siihen hommaan) toi kynttilät sisälle ja kun sama pyöreäsilmä neitonen nyt alkoi kertoa emännälleen, että sir Jasper oli kuomuvaunuissaan lähtenyt matkalle, lady Standishin rohkeuden heikko liekki alkoi surkeasti lepattaa.
— Yksinkö? — kysyi hän kauhusta kalpeana.