Herra Montellilla oli nimittäin kovin vastenmielinen ulkoluomus: tyvelijäs vartalo, kelmeän pullakat kasvot ja punaiset hiukset; mutta pää oli hänelle paremmin osunut, hän oli niitä miehiä, joita sanotaan asioima-älyiksi ja joille kohoaminen on ihmeteltävän helppoa. Niinpä onnistui hänenkin vuosien kuluessa hankkia itselleen melkoinen omaisuus ja hyvä nimi kaupungin liikemaailmassa, vaikk'ei ollutkaan alku kovin kaksinainen. Appensa kuolema lisäsi vielä hänen menestyksensä vauhtia, vävypoika nimittäin anasti vastuksetta hänen huomattavan asemansa puolueen kesken, aseman, jonka varsinaisena tukipylväänä oli kuitenkin hänen vaimonsa. Vanha Ringvall oli ollut hyvin huonoissa varoissa, mutta Montellilla sitä vastoin oli niitä kyllin ja hän voi kyllä antaa moniaitten kolikoiden soljua sinne tai tänne. Jonkun lemmikki-papin hyväksi koottavan rahankeruun etukynteen asettuminen tai esiintyminen sattuvissa juhlissa oli heille sekä helppoa että haluttua. Varsinkin Liina rouva oli kuin luotu semmoisiin hommiin, kelläpä olisi ollut semmoista järjestävää neroa, oli sitte kysymyksessä joku ompeluseura, raamatunselitys tai lähetysjuhla, ja jos miehensä joskus olisi ollutkin taipuisa nahjusmaisuuteen, niin onnistui hänen aina viisaudellaan se jo aikoinaan korjata.
Ja hänpä se juuri seisoikin kaikkialla etunenässä, hän se otti vastaan matkaavat saarnaajat ja oli heille mitä vieraanvaraisin emäntä. Mies sitä vastoin esiintyi usein kotonaan kuin vieras, tuommoisena omituisen levottomana ja kaihtelijaana, mutta konttoorissaan ja kauppahuoneessaan oli hän itsevaltijas hallitsija, vieläpä tuima hallitsija; konttoori oli hänen maailmansa, jossa hän ennen kaikkea liikkui ja tuoli pulpetin ääressä oli hänen valtaistuimensa.
Perheesen oli jo sikeynyt neljä lastakin, mutta kaksi kuoli jo pikkuruisna; vanhin poika, Juho, istui jo isän konttoorissa ja ainoa tytär Anna oli äskettäin täyttänyt kahdeksannentoista vuotensa. Juho oli sekä isän että äidin suosikki; hän oli kehittynyt aikaisin, ja kenties oli vanhempain hellyys häntä kohtaan kasvanut vielä suuremmaksi sen tähden, että hän jonkun aikaa oli heidän ainoa lapsensa vanhempain sisarestensa kuoltua. Hän edistyi hyvin koulussa, hänellä oli hyvä pää ja terävä käsityskyky, mutta muuten oli hän aika lurjus, tuhansien elkeitten keksijä. Vanhemmat katselivat kuitenkin tavallisesti hänen virheitään sormiensa läpi ja jos maine jostain kovin uskalijaasta kujeesta saapui heidänkin korviinsa, olivat he tavallisesti hyvin taipuisia antamaan hänelle anteeksi.
Anna taasen oli luonteeltaan hiljainen, ollen oppilaana kerrassaan mallikelpoinen, mutta hyvin useinpa kävikin niin, että hän sai kotonaan nuhteita pienemmistäkin virheistä kuin veli sen sijaan pelasti nahkansa. Tämä ei, onneksi kyllä, herättänyt Annassa mitään kateutta, vaan olivat sisarekset päin vastoin mitä hellimmin toisiinsa kiintyneitä.
Molemmat vanhemmat olivat aika tarkkoja Annan uskonnollisen kasvatuksen suhteen, ja jo pienenä pahaisena piti hänen ruveta kulkemaan mukana noissa myötään sattuvissa raamatunselityksissä, kun he sen sijaan tavallisesti huomasivat aina jonkun tähdellisen syyn, jonka nojalla Juho sai jäädä pois. Hän oli niin eloisa, ja mahdotontahan oli pakottaa häntä istumaan paikallaan, selittelivät he; sitten tulivat luvut väliin ja nyt taasen oli konttoori esteenä. Mutta sitä eivät he ollenkaan huomanneet, että nuorella herralla kyllä oli aikaa mennäkseen kaikellaisiin hauskoihin seuroihin, joissa hänen vanhempainsa hartaimmat heränneet hengenheimolaiset — esimerkiksi neiti Fager — olivat usein hänen säälimättömän pilansa esineenä.
Kenties äidin rintaan joskus nousi hiljaisia nuhteita poikaansa kohtaan osoittamansa heikkouten vuoksi, mutta mahdotonta oli hänen kohdella häntä ankarasti, katsellessaan hänen iloisia, vehmaita kasvojaan ja seuratessaan salaisella ihastuksella tuon solevan varren reippaita liikkeitä, liikkeitä, jotka niin suuressa määrin muistuttivat häntä itseään. Poika oli hänelle liian rakas, eikä hän ollenkaan tullut ajatelleeksi sitä, että kaikki moitittavat puolet, joita maailmanlapset huomaavat niissä, jotka tahtovat näyttäytyä jumalaapelkääviltä, ei alenna ainoastaan heitä itseään, vaan samalla myös sitä oppia, jota he suosivat. Ylävällä paikalla seisova patsas huomatkoon myös, että kaikkien silmät tähtäävät sitä.
Rouva Montellin äiti eli vielä, joskin kohta hyvin yksinäisyyteen vetäyneenä; hän ei käynyt koskaan ulkona ja otti vieraita vastaan ainoastaan luonaan pidettävinä hartaushetkinä, mutta sittekin nautti hän tuttavapiirissään tavatonta arvoa. Ja arvoa hän todella ansaitsikin. Tuo vanha nainen mustassa, sileässä leningissään ja valkeassa kaulahuivissaan oli vanhemman ajan tarkkapiirteisin ilmaus. Hänen jyrkistä, elähtäneistä piirteistänsä ja jonkun verran ankarasta katseestaan voi lukea kokonaisen historian ihmissielun taistoa ja kamppailua vapauden edestä, mutta voitto oli ollut kallishintainen, kestetyn katkeran taistelun jäljet eivät kadonneet niinkään helposti, vaan loivat jonkunlaisen pimennon hänen elämänsä ehtoolle. Koskaan ei nähty hänen hymyilevän, vaan hänen laihoilla kasvoillaan väikehti sen sijaan jonkunlainen erakkomainen vakavuus ja hänen äänessään oli aina sama määrätty sävel, joka ei kohonnut eikä laskenut. Hän ei ottanut vävyltänsä koskaan vastaan mitään apua, vaan eli äärimmäisimmän tarkasti omilla varoillaan, auttoipa vielä köyhiäkin suuressa määrin, jopa semmoisiakin, jotka eivät kuuluneet hänen omaan hengenheimolaisuuteensa. Hän oli lahjomattoman suora, ankaran harras uskonnollisessa vakaumuksessaan sekä itsensä kieltäväinen, pitämättä tätä kuitenkaan minään ansiohyveenä. "Kääntyneiden" pitää aina olla valmiit eroamaan maasta ja sen hyvyyksistä, meidän ei tule pitää itseämme minään maan asuvaisina eikä riemuita millekään maalliselle, vaan jok'ainoa päivä vaeltaa kohti oikeata päämaalia.
Semmoinen oli hänen elämänkatsantonsa, pohjiaan myöten totuuden mukainen, vaan samalla kertaa järkkymättömän ankaruutensa vuoksi tomuun lannistava. Hänestä oli kaikki kovin ihmismäistä, lapsuus viattomine leikkeineen, nuoruus tuhansine toiveineen ja miehuus vakavine kutsumuksineen, elinvaatimuksineen ei ollut minkään arvoinen. Hän eli omassa suljetussa maailmassaan, ajatukset kiinnitettyinä katoovaisuuden loppukohtaan hautaan ja sitä seuraavaan elämään, hän oli varma maailman kadotuksenalaisuudesta, mutta hän ei vihannut eikä rakastanut sitä.
Kun Anna Montell vielä oli pieni tyttönen, niin hän, väsyttyään kovin pitkien raamatunselitysten aikana, usein katseli tutkiellen nurkastaan isoäitinsä kasvoja, aprikoiden olisiko niissäkin joskus, ollessaan nuoret ja varmaan kauniitkin, hymynväreitäkin väikehtinyt. Mutta koskaan ei hän päässyt mihinkään päätökseen noiden lapsellisten mietiskelyjensä suhteen. Myöhemmin kiinnittyi hänen katseensa erääseen toiseen merkikkäisyyteen tuon vanhan naisen omituisessa ulkoluomuksessa. Istuessaan aivan mustaan puettuna nojatuolissaan, hopeanvalkeat hiukset taaksepäin työnnettyinä, näytti hän tuosta nuoresta tytöstä joltain vanhantestamentin-aikuiselta tietäjä-akalta, yhtä jyrkästi eroavana nykyisestä ajasta kuin elonlämpö eroaa kuolon kylmyydestä. Vieläkin tuntuvammaksi tuli tämä vaikutus sen jälkeen kun isoäitiä kohtasi silmätauti, joka aivan kokonaan turmeli hänen näkönsä, tehden katseen jäykäksi ja lasittavaksi. Kun hän siis tirrotti liikkumatonna eteensä, näytti hän melkein joltain henkiennäkijältä. Hän nimitti kaikkia omaan puolueeseensa kuuluvia miehiä "veljiksi" ja naisia tyttäriksi, tyttärentyttäriksi, tai "rakkaiksi sisariksi", viettäen sokeana päivänsä kädet rukoukseen ristittyinä tai veisaten hengellisiä lauluja äänellä, joka hänen korkeasta ijästään huolimatta vielä oli säilyttänyt kauniin, juhlallisen soinnun.
* * * * *