Seuraavana päivänä sen jälkeen kuin pastori Törne piti tuon ennen mainitsemamme esitelmän Montellissa, lähti Liina rouva tyttärineen kello viiden ajoissa iltapäivällä ompeluseuran kokoukseen; hän oli nimittäin sen puheenjohtaja. Sateisesta säästä huolimatta kulkivat molemmat naiset jalkaisin, sillä rouva Montellin perusajatuksena oli ajaa niin harvoin kuin mahdollista — neuvoksetar Hellsberg sitä vastoin ajeli varsin usein, kovin turpea ruumiinsa kun synnytti kävellessä hengästystä. Ja säälle ei Liina rouva pannut koskaan mitään arvoa, vaan oli alituiseen, aivan kuin tuon virkun luonteensa pakottamana liikkeessä, niinpä hän tämmöisenäkin koleana päivänä oli mitä parhaimmalla tuulella astuessaan yhdistyksen suureen kokoussaliin.
Kaikki naiset nousivat melkein yht'aikaa ja tervehtivät arvokkaalla sydämmellisyydellä rakasta puheenjohtajaansa, joka taasen puoleltaan otti tuon kunnioituksen vastaan mitä luonnollisimpana ja asiaan kuuluvimpana, hän kun oli jo monet ajat tottunut olemaan joukon etevimpänä.
Tavallisen reippautensa avustuksella oli hän heti kaikista selvillä, jakoi töitä ja tarkasteli niitä, antoi oikealla ja vasemmalla pyydettyjä neuvoja ja viittaeli välkkyvillä leikkuusaksilla kuin valtikalla.
Mehiläispesälle omituisen surinan tapaista kuului salissa, vaan sielläpä olikin koolla neljättäkymmentä eri ikäistä naista, kaksi ompelukonetta käydä huristi minkä kerkisivät ja aaltoilevan meren tavalla kiihtyi ja hiljeni puhelu.
Pastori Törnen edellisenä iltana pitämää raamatunselitystä ylisteli jokainen seuraan kuuluva, paitsi Anna Montell, joka oli ompelunsa, pakanalapsille aijotun pummulimekon, yli kumartuneena. Tätä paitsi käsiteltiin hyväntekeväisyysiltaman toimeenpanoa jonkun nuoren musikaalisen neron auttamiseksi, jonka homman johtajana tulisi olemaan rouva Hellsberg. Yksin pienimmistäkin seikoista oltiin tavattoman selvillä ja homman toimeenpanija sai sivumennen muutamia kelpo letkauksia. Annasta tuntuivat ne kovin ilkeiltä, hänen äitinsä taasen teki työtä uutterasti, mutta vaitelijaana ja omituinen, viekas ilme viisaissa silmissään.
Kuin ukkosen jymyn vaijentamana hiljenivät äänet: pastori Törne seisoi kynnyksellä. Useat vuolaimmatkin puhujat näyttivät kovin ällistyneiltä, mutta aina malttinsa pitävä Liina rouva toivotti mitä herttaisimmalla tavalla pastorin tervetulleeksi, puhellen vilkkaasti hänen kanssaan, kunnes toisetkin ennättivät tyyntyä. Pastori ilmoitti myös pian, että hän rouva Montellin kehoituksesta oli tullut tänne, esittääkseen hiukan jumalan sanaa arvoisalle kokoukselle. Jokainen antausi taasen uutterasti työhön käsiksi ja nuori pappi sijoittausi heidän keskelleen, istuen Raamattu kädessä ja, kuten näytti, varsin tyyneenä ja ujoilemattomana. Annasta tunnusti hän kokonaan kutsumukseensa hurmauneelta ja hänen suorasta esiintymisestään sekä palavasta rukouksestaan piti hän hyvin paljon. Mutta tekstinselitys ei vaikuttanut häneen nytkään mitään. Se oli kyllä armosanoman lahjomatonta julistusta ja vakavaa kutsumista, mutta jokapäiväiseen elämään ei hän sitä sovittanut, tuohon elämään, joka juuri nytkin mitä erillaisimpina tunteina sykki noissa häntä ympäröivissä sydämmissä.
Esitelmän päätyttyä ehdotti muuan, että laulettaisiin joku "rakas siioninvirsi", kuten ehdottelija sitä nimitti. Pastori yhtyi siihen ja kaikki muut, paitsi Anna, herkesivät veisaamaan. Hän painalsi päin vastoin päättävästi pehmeät huulensa toisiaan vastaan, sillä nämä hartaat, herätykseksi aijotut sanat menettivät kokonaan arvonsa hänen silmissään maailmallisen, aivan jonkun tappelulaulun tapaisen sävelensä kautta. X:n katupojat olivat tälle sävelelle sepinneet toiset sanat ja sen vuoksi juuri tuntuivatkin ne hänestä niin korvia vihlovilta. Mutta erään vanhanpiian loistavista silmistä häntä kohdannut ilme teki uuden vaikutuksen. Tuo hento nainen näytti niin onnelliselta, melkeinpä kirkastetulta, seisoessaan siinä ja laulaessaan kehnolla, sortuneella äänellänsä, että Annan silmiin valahti kyynelet ja tuo kauvan etsimänsä hartaus täytti hänen janoovan sielunsa.
Heti laulun vaijettua hiipi hän hiljaan neiti Biinan viereen, puristi hänen kättään ja kuiskasi: — kiitoksia, tuhansia kiitoksia!
Tuo ikälikkö katsoi ihmetellen häntä: — minkä vuoksi kiittää neiti minua?
— Niin, minulla on suurempi syy kiitollisuuteen kuin te luulettekaan, minun oli äsken niin raskas ollani, mutta nähdessäni miten iloisesti te lauloitte — niin, tuo teidän laulunne, neiti Biina — — —