Tuo pieni linnunpoika istuu mietiskellen pesän reunalla ja tähyää kaikkiin suuntiin, mutta kun se tulee, jota hän alituiseen ajattelee, kohottaa hän siipensä ja lentää suoraan hänen rehelliselle rinnalleen.
Magna.
P.S. Ja siitä hän on aivan varma, ett'ei sitä omituista tunnetta, joka hänellä on tuota oppinutta professoria kohtaan, milloinkaan voida nimittää myötätuntoisuudeksi.
Tule pian — Hugo!
ENSI KERTAA.
"Henki tekee eläväksi."
Pastori Allén istui kirjoituspöytänsä ääressä kylmässä, kolkossa huoneessaan autiossa maalaispappilassa. Hän istui ja mietiskeli huomispäivän saarnaa, mutta sitäkin enemmin kovaa kohtaloaan. Heti papiksi vihittyään oli hän määrätty tämmöiseen kaukaiseen erämaan kappeliin, kauvas suuren maailman valtateistä, elämästä, ystävistä ja seurasta. Hänen edeltäjänsä oli nimittäin kuollut äkkiä ja kun seurakunta valitti sielunpaimenen puutetta korkeille viranomaisille, lähetettiin Allén heidän kaitsijakseen. Täällä hän nyt oli ja täällä hän sai olla, tiesi Jumala kuinka kauvan. Paikka oli ruma, yksinäinen ja rappeutunut, huoneet kylmiä, ei jälkeäkään kodikkuudesta missään, ja mitä ravintoon tulee, niin ei vuokraajan vaimon kalsea suolaliha ja paksu puuro juuri ruokahalua kiihottanut.
Kaikki oli niin surkeata kuin suinkin olla voi ja tämän lisäksi oli vielä saarnoistakin vaikeutta; miten paljon hän ajatteli ja mietiskelikin, eivät aatteet tahtoneet sanoiksi sukeutua. Oli jo kerrassaan päivätyö saada kasaan johdantoa, mutta eteenpäin jatkaminen oli sitäkin vaikeampaa. Ennen oli hän luullut kykenevänsä käyttämään kynää sujuvasti, mutta nyt hän huomasikin sen suhteen erehtyneensä. Eilen oli myöskin ollut pyhäpäivä, nuo yhtämittaiset saarnat hänen aivan uuvuttivat, hän tunsi olevansa tyhjä sekä ajatuksista että sanoista.
Ainoastaan muutamia lehtiä oli vasta kirjoitettuna pöydällä, tuskin kolmatta osaa siitä, mitä kohtalaiselta saarnalta voitiin vaatia. Hän luki vielä kerran huomispäivän tekstin, löytämättä kuitenkaan mitään, josta olisi voinut johtaa selityksensä, se oli tosiaankin kamalaa. Epätoivoisena pöyhi hän käsillään tuuheaa tukkaansa ja hieroi silmiään, kunnes ne tulivat punaisiksi. Noissa nuoruuden vehmaissa kasvoissa, tuossa pitkässä, sorjassa vartalossa ei ollut mitään papillista; hän näytti olevan noita hyväinpäiväin lapsia, jotka antauvat pappisuralle vain sen tähden, että se on lyhin ja pikimmin omanleivän eläjäksi vievä. Mitään kutsumusta, hengen taistelua, hän ei ollut koskaan tuntenut, mutta virkaansa hän kyllä piti arvossa ja oli halukas täyttämään valansa niin hyvin kuin heikko ihminen voi, sillä heikkoutta on jokaisessa, myönsi hän nöyrästi.
Hän katsoi kelloaan, se läheni kymmentä, kaikki talon asukkaat makasivat ja hän tunsi voimakkaan halun seurata heidän esimerkkiään. Mutta nuo tyhjinä ammottavat lehdet näyttivät aavemaisen uhkaavilta, ne eivät suoneet hänelle lepoa.