Samassa kuului ulkona askeleita, joku tuli pimeässä eteisessä ja vähää myöhemmin koputti se jo ovella. Avain oli jo otettu pois, pastori nousi ja avasi. Siellä seisoi muuan rahvaanmies lakki kourassa, nuori kyllä ijältään, mutta kasvoiltaan vakava.
— Astukaa sisään, mitä asioitte? Allén vetäysi kirjoituspöytänsä ääreen.
— Minun isäni makaa sairaana kotona.
— Vai niin, kuka hän on?
— Mustasaaren isäntä.
— Hyvä, entä sitte?
Talonpoika ei nähtävästi ollut oppinut niin äkkiä puhumaan asioitaan ja sitä paitsi näki hän nuoren pastorin vasta ensi kertaa lähemmältä. — Aika on perin sopimaton, sanoi hän harvaan ja joka sanaa punniten, mutta kuten isä sanoo: kuolema ei valitse aikaa.
— Oh, onko hän jo niin huono?
— On — nähkääs, herra pastori, isä kärsii sekä ruumiin että sielun tuskia, kuume tuimentelee häntä ja silloin tällöin palaavat puuskaukset tuottavat hänelle sanomattomia sieluntuskia. Hän on kyllä kaiken ikänsä ollut hyvä kristitty ja taitanut autuudenopin kappaleet, mutta se lienee niin, ett'ei kukaan pääse taistelutta vapaaksi.
— Ei, ei, niin se on. — Allén pureskeli hermostuneena kynänvartta.