— Teidän tulee ensin kylvää ja sitte niittää siunausta, vastasi vanhus, kirkas profeetallinen katse silmissään.
— Entä ehtoollinen? kysyi pastori empien.
— Niin, sen otan minä mielelläni huomenna, jos vielä silloin elän, sitä ennen täytyy minun olla hetkisen kahden Herrani kanssa.
* * * * *
Pastori seisoi taasen tuvassa ja pukeutui turkkeihinsa. — Huomenna tulen minä jälleen, sanoi hän emännälle.
— Haluaako hän niin?
— Haluaa!
Emäntä nyökäytti päätään — pappi on aina tervetullut murheellisten luo: Hyvästi!
Paluumatka joutui pian, pastori istui taasen yksinäisessä kamarissaan. Puolivalmis saarna oli kirjoituspöydällä, hän luki sen lävitse, otti sitte lehden toisensa perästä ja poltti kynttilän liekissä. Kun kaikki oli muuttunut tuhaksi, löi hän otsaansa ja mumisi: — Niin, "henki tekee eläväksi", mutta minulla ei ole mitään henkeä. Oi Jumala, älä rankaise vanhurskaassa vihassasi tietämätöntä, joka on antaunut uralle, jota hän ei tuntenut, ruvennut virkaan, johon hänellä ei ollut kutsumusta. — Hän vaipui polvilleen, henkisesti köyhänä ja neuvotonna, kenties tänä hetkenä maailman silmissä halveksittuna miehenä, mutta Jumalan edessä hänen armonsa ilmestykselle valmistettuna sieluna. Sille, joka pimeydessä vaeltaa, valmistaa hän suuren valkeuden. Jumalan valtakunnassa käy aina niin, ensin pimeyttä, sitte vasta valoa, ensin taistelua, sitte voitto.
* * * * *