Huomispäivänä seisoi saarnatuolissa riutunut, kuolonkalpea mies, niin eroava muinaisesta Allénista kuin eroaa yö päivästä. Hänellä ei ollut kirjoitettua saarnaa — sehän oli tuhkana — ainoastaan muutamia hajanaisia muistiinpanoja oli hän ennättänyt yön kuluessa tehdä. Siksi olikin hänen saarnansa tavoittelevaa ja hidasta, mutta hän pysyi väsymättä saarnan aineessa kiinni, rukoillen alinomaa Jeesusta avukseen. Ja Herra ei koskaan anna uskollisen palvelijansa turhaan rukoilla, niin totta kuin hänen sanansa ei koskaan tyhjänä palaja.
Kuulijat tuskin huomasivat, että uudessa pastorissa oli tapahtunut muutos, mutta tuntui kuitenkin kuin olisi joku elämäntuulahdus käynyt läpi kirkon. Nuoren saarnaajan äänessä oli surullinen sointu, mutta hänen rukouksensa olivat niin palavia ja sydämmellisiä, että ne tempasivat koko seurakunnan mukaansa, kuin olisivat kaikki olleet yhtenä sieluna ja sydämmenä.
Kun Allén jumalanpalveluksen jälkeen tuli sakaristoon, odotti häntä täällä eilinen kyytimiehensä, tuo nuori, vakavakasvoinen talonpoika.
— Minä pyydän sanoa paljon terveisiä kotoa, sanoi hän, ja ilmoittaa, että isä kuoli vähää jälkeen puolen yön.
— Todellakin! — pastorin ääni vapisi liikutuksesta. Ja minä kun hänen toivomuksensa mukaan aijoin tulla tänään uudelleen, antamaan hänelle herran ehtoollista.
— Niin, isä käski sanomaan herra pastorille, ett'ei hän sitä enää tarvinnut maan päällä, koska hän oli aivan varma, että hän pääsee osalliseksi siitä suuresta ehtoollisesta taivaassa. Sitte sanoi hän vielä, ett'ei herra pastorin tarvitsisi huolehtia hänen tähtensä, sillä Herra oli tullut ja osoittanut hänelle armonsa täydellisyyden.
Pastori ei voinut vastata, hän ainoastaan puristi sydämmellisesti tuon nuoren miehen kättä jäähyväisiksi.
Kirkko oli nyt aivan tyhjä, ainoastaan lukkari-ukko puuhasi numerotaulunsa luona. Mutta pää käden varaan tuettuna istui nuori pastori yksinään kylmässä, pimeässä sakaristossa ja tuijotti jäykästi eteensä. Hän näki kaikkialla mustan yön ympärillään: — Mihin kelpaan minä? huokasi hän, mitä voin minä tämmöisenä vaikuttaa?
Hänen istuessaan näin alasvaipuneena kuin raskaan taakan painamana, astahti äkkiä hänen sielunsilmäinsä eteen tuon vanhan, kuolevan talonpojan profeetallinen katse ja hän kuuli taasen nuo samat sanat: "Teidän tulee ensin kylvää ja sitte niittää siunausta." Valonsäteenä tunkeusi tämä muisto hänen pimeään sieluunsa, hän kumarsi taasen väsynyttä päätään ja vaipui nöyrään rukoukseen. Ja kuin korkeuden vastauksena kuuli hän sydämmessään voimakkaan äänen: — Ole hyvässä turvassa, poikani, nouse ja käy!
Tuon synkän, surullisen yön jälkeen alkoi aamukoitto sarastaa, ilmoittaen uuden, toivorikkaan päivän nousua. — Voitto on tosin Jumalan kädessä, mutta nyt oli tuo nuori taistelija urhokkaasti antaunut siihen taisteluun, joka jokaisen kristityn on suorittaminen. Mutta nyt ei hän luottanut omiin voimiinsa, vaan Jumalan kaikkivoipuuteen, joka täydellisentää inhimillisen heikkouden.