ERÄÄN NAISEN VAIHEET.
Hän seisoi ikkunan ääressä ja katseli hämärtyvään syysiltaan. Seutu oli aution yksitoikkoista: silmän kantaman savipeltoja reunojaan myöten täyteisine ojineen, yksin tuo vähän tummempi juova taivanrannassa — metsä — oli liian etäällä kuuluakseen näköalaan. Ja tämmöistä oli hänen näköalansa oleva aina, huomenna, ylihuomenna, koko pitkän elämän.
Hän painoi otsansa kylmää ikkunanlasia vastaan ja tuijotti eteensä, suuret mustat silmät täynnä ikävöivää katkeruutta. Tämä kylä oli varmaan rumin koko tienueella, hän ei voinut edes aavistaa, että löytyisi niin lohduttoman rumaa seutua missään, vaan mitäpä hän tiesikään, hän, joka ei koskaan ollut kulkenut kotitienoon rajoja ulompana. Hän muisteli pientä kotoista jokea viehkeine lepikkörantoineen, korkeaa, metsän verhoamaa vaaraa, jonne hänellä oli tapana hiipiä vapaina sunnuntaiehtoopäivinä. Miten kaunista tuo kaikki olikaan verrattuna tähän viheliäiseen kylään, jossa huoneet oli rakennettu seinä seinään kiinni, jossa ei ollut muuta kuin ruoppaisia maanteitä ja allikoita, missä siat tonkivat ja myllertivät.
Joku huusi häntä: — Liisa, missä sinä olet, Liisa? Se oli hänen miehensä terävä, hiukan kähisevä ääni.
— Täällä! vastasi hän ja poistui hitaasti ikkunan luota.
Tohtorin suuri, pörhöinen pää työntyi ovesta sisään: — Lindström ja Orell tulevat tänne hetkisen päästä, pidäppä huolta, että saamme siksi lämmintä vettä.
Ovi sulkeusi jälleen raskaasti. Nuoren rouvan kasvojenilme pysyi ennallaan; hän meni keittiöön ja teki tulen savuttuneeseen pesään, asettaen totiveden kiehumaan. Lotta, heidän ainoa palvelijattarensa, oli mennyt lautamiehen taloon iltamaitoa noutamaan.
Puut olivat märkiä ja syttyivät perin vastenmielisesti, niin että hänen täytyi myötään työnnellä milloin tuohenpalasia, milloin pikku lastuja sytykkeeksi. Kun tuli vihdoinkin oli alkanut palaa vakavammin, istui hän ja tuijotti tuleen tuo sama surumielinen sävy silmissä kuin äskenkin ikkunasta katsellessaan. Hän ei käsittänyt itsekään mikä häntä oikeastaan vaivasi, ei hän ennen koskaan noin ajatuksiin vaipuneena tuijotellut. Eikä hänellä juuri ollut aikaakaan uinailuihin tuolla pienessä kappalaistalossa setänsä luona, jossa hän, orpotyttö, oli saanut suojan, sillä miksikään kodiksi ei se ollut hänelle koskaan tuntunut. Vuosittain yhä kasvava lapsilauma antoi kyllin puuhaa ja kun tulot olivat pienet, niin ei luonnollisesti kannattanut pitää useita palvelijoitakaan. Liisa oli terve ja vahva ja tämän lisäksi hyvin kätevä, siksipä hän ei muistanutkaan semmoista päivää, jona hän olisi ollut toimetonna, pyhiä lukuunottamatta. Mutta koskaan ei hän ollut nurissut tuon rasittavan työn tähden, sillä vaikk'ei hänellä ollutkaan mitään erikoista puuhailijaluonnetta, oli hänessä kuitenkin toiminnan tarve hereillä. Aikaiseen aamusta iltaan myöhään oli hän alituiseen liikkeessä, aina saatavissa ja aina tasaisella mielialalla, joka oli hyvinkin tarpeen tuon tässä talossa niin tavallisen epäsointuisuuden vuoksi.
Pastori ja rouvansa olivat nimittäin toistensa täydellisiä vastakohtia. Rouva oli toimekas, työteliäs ja reipasluontoinen, ollen muidenkin suhteen ankara vaatimuksissaan sekä samalla kiivas, vallitsijahaluinen. Pastori taasen oli synkkämielinen ja kivuloinen, aina lapsesta pitäin taloudellisten huolien tähden oppinut katselemaan elämää saineesti. Näin erillaisten mielipidetten oli aivan mahdotonta sopia yhteen. Lapset, jotka melkein järjestään tulivat äitiinsä, olivat usein riitakapulana vanhempain välillä: äiti oli myötenantavainen, isä piti sitä vääränä, mutta oli liian heikko täyttääkseen sitä, minkä tiesi velvollisuudekseen.
Pappilan arkielämä, sen pahempi, oli nikaraista ja loukkauskiviä täynnä; mutta Liisa oli nuori ja omasi rautaisen terveyden, hän voi nousta ylös yhtäaikaa kuin aurinko ja kun hän illalla laski päänsä tyynylle, nukkui hän aivan samassa — se oli työn siunausta. Sunnuntaisin oli hänellä ainakin iltapäivällä vapautta. Ja silloin meni hän tavallisesti ulos luonnon helmaan, saadakseen olla oikein rauhassa; sillä kotona, lasten melussa, ei semmoinen tullut kysymykseenkään. Kesän aikaan oli hänellä myös omituinen pieni hökkelinsä, matala yksi-ikkunainen yliskamari; mutta siinä ei ollut tulipesää ja talvikylmä ajoi hänet taasen armotta ahtaaseen lastenkamariin.