— Emmekö voisi uskoa, että hän ainoastaan nukkua sanoi Miina neiti, katsellessaan kyynelet silmissä pikku vainajaa viimmeisen kerran ennen kannon kiinninaulaamista. — Ruumis lepää, mutta sielu elää taivaassa.
— Niin, jos todellakin on taivasta olemassa, niin varmaankin joutuvat sinne tuommoiset viattomat olennot kuin pikku Paul, sanoi Liisa vapisevin huulin.
Ystävätär olisi tahtonut puhua jotain jälleennäkemisestä ja Jumalan sanan lohdutuksista, mutta siihen ei hän nyt kyennyt ja sitte lähtivät kaikki hautuumaalle. Tohtori ja vaimonsa olivat omituinen pari seisoessaan tuon avonaisen haudan reunalla: Miina neidistä ei tohtori ollut milloinkaan näyttänyt niin tylyltä ja armottomalta kuin juuri nyt. Mutta eipä seisonut Liisakaan hänen vieressään tukea ja hoivaa etsien, vaan aivan toisella puolella hautaa, haudankaivajan luona, pitäen tarkasti silmällä, ett'ei ainoatakaan kiveä olisi mullan mukana vierähtänyt kirstulle. Hän oli hyvin kalpea, mutta hänen silmänsä olivat kuivat ja kasvot näyttivät kivettyneen äänettömään suruun.
Liisa rukka — hän oli niin kovin kiintynyt tuohon poikaansa, ajatteli Miina neiti. Mutta tuo kelpo nainen ei voinut edes aavistaa hänen surunsa syvyyttä, mitä hän tunsi mennessään tyhjään elottomaan kotiinsa ja täytyessään elää tuivertaa ainoankaan päivänsäteen suomatta lämpöään hänelle. Ainoastaan lapsi oli tuonut hänen autioon taloonsa eloa — nyt oli sekin poissa.
Kun Liisa seuraavana päivänä taasen ryhtyi käsiksi pojan sairauden ja kuoleman kantta keskeytyneihin töihinsä, muistui hänelle mieleen juhta, jonka uudelleen täytyy taivuttaa päänsä ikeen alle — hänen kohtalonsa oli aivan sama. Mutta hän ei voinut eheällä kärsivällisyydellä kantaa kohtalonsa kovuutta, vaan tuskastui ja murisi taakkansa tähden ja noiden yhteenpuristettujen huulien ympärillä asusti tuo kylmä, kankea piirre entistään silmäänpistävämpänä.
Jos tohtori oli toivonut tuosta vaatimattomasti puetusta, köyhässä maälaispappilassa yksinkertaisesti kasvatetusta tytöstä säveän ja kuuliaisen vaimon, oli hän tavallaan erehtynyt. Hänellä oli tapana toisinaan päivällispöydässä tarkastella vaimoaan tarkemmin kulmakarvojensa alta ja silloin hän aina itsekseen päätteli, ett'ei Liisa ollut aivan semmoinen kuin hän oli hänen luullut ensi näkemältä. Mutta mitäpä siitä, jos hän yleensä olikin niskoitteleva, kun hän kaikissa tapauksissa täytti perheelliset velvollisuutensa erittäin hyvin, hän itse oli harvasanainen, miksi vaati hän vaimoltaankaan enempää. Mitä vielä — naisilla on oikkunsa, he ovat hiukan konstikkaita, joka sorkka, eikä hän, paremmin kuin muutkaan, onnistunut saamaan mitään täydellisyyttä avioliiton vaaliuurnasta. Ja siihen loppuivat tohtorin tuumailut, hän otti vielä yhden mehukkaan sianlihaviipaleen ja oli tyytyväinen. Olkoon Liisa oikullinenkin, kunhan hän vain valmistaa yhtä hyvää ruokaa kuin tähänkin asti, siinä kaikki hänen vaatimuksensa. Ja varsin tyytyväisenä ympäristöönsä nousi tohtori pöydästä, vaipuakseen hetimmiten mieluisaan päivällisuneen omassa huoneessaan. Mutta ryppyisin otsin meni Liisa täyteisen vaatekorin viereen, jossa motkotti kasa harmaita villasukkia kantapäät ja varpaat rikkeiminä. Hän ei tiennyt ikävämpää työtä kuin sukanparsiminen eikä ketään kauheampaa sukkain kuluttajaa kuin hänen jättiläisensä. Hänen kasvonpiirteissään ei ilmaunut nyt mitään ystävällistä eikä hyvää, tuntui kuin olisi hän yksin väärin tuomittu itsekieltäymykseen ja hänen sydämmensä kohosi uhmaan vastarintaan sen sijaan, että sen olisi pitänyt nöyrtyä surun alla.
Ja kuitenkin oli hänenkin oloissaan valoisampiakin puolia: hänellä oli uskollinen ja harras palvelijatar, apteekkarin sisar oli hänelle ystävätär, joka oli aina aulis auttamaan häntä neuvolla ja työllä, ollen samalla ystävällinen ja hyväntahtoinen. Miina neiti ei ollut mikään älyniekka eikä lukemiseen innostunut, mutta heti kun hän huomasi Liisan lukuhalun, lainasi hän uskollisesti hänelle jokaisen kirjan, jonka hän käsiinsä sai. Ja Liisasta oli yhdentekevää, mitä ainetta kirja käsitteli, olipa se sitte joku vanha apteekin yliskaapista löydetty yleistieteellinen teos tai historia tai runokokoelma. Hän oli vielä monin puolin lapsi, mutta lahjakas lapsi, joka ainoastaan ikävöi vapautta kehittyäkseen.
Muuan hänen käsiinsä sattuneista oli Becher Stoven "Setä Tuomon tupa." Sitä lukiessaan kohosi hänen eloisassa sielussaan mitä syvin katkeruus noita orjapohatoita kohtaan, kun hän taasen tunsi aivan kärsivänsä onnettomain, menehtyväin orjien kanssa. Vapautta, vapautta! kaikui hänenkin sisimmässään, hän vihasi kaikkea, mikä tunnusti kahleilta ja pakolta.
Miina neiti aivan hämmästyi, nähdessään miten innostunut hän oli kirjan sisältöön ja miten eloisasti hän oli kiintynyt siinä kuvattuihin henkilöihin.
— Minä olisin tehnyt aivan samalla tavalla kuin Eliisa, vakuutti hän säihkyvin silmin. Jos joku olisi tahtonut riistää minulta lapseni, niin en suinkaan olisi kammonut minkäänlaista jokea vyöryvine jäälohkareineen pelastaakseni lapseni.