Tuo jättiläinen kumartui raskaasti alas ja asettaen suuren kätensä lapsen kohoilevalle rinnalle vastasi hän: — Minä luulen, että kuolontaistelu on jo alkanut.
Liisa tarttui kiihkoisesti hänen käteensä ja tuijotti hänen silmiinsä: — Eihän se ole totta! — Hän oli kyllä nähnyt miten elonkipinän hehku muuttui päivä päivältä yhä heikommaksi, hän oli nähnyt tuskien kiertävän virnalleen nuo kuumeesta hohtavat kasvot ja kuitenkaan — niin uskomattomattomalta kuin parantuminen näyttikin — ei hän hetkeksikään ollut menettänyt toivoaan, hukkuvan epätoivolla pysytteli hän siinä kiinni. — Se ei ole totta, sanoi hän vielä kerran.
— Hän ei näe huomispäivää, sanoi tohtori synkästi.
Tukehtunut huudahdus tunkeusi Liinan rinnasta, se ei muistuttanut ihmisääntä, vaan pedon kiljuntaa, jolta metsästäjä on riistänyt poikasen. Poika säpsähti äkisti ja alkoi vavista.
— Järjetön olento, sinä sammutat viimmeisenkin elonkipinän hänessä, sanoi tohtori tuikeasti.
Raju puistatus värisytti tuota nuorta rouvaa, äsken tuskan vääristämät kasvonsa muuttuivat luonnottoman jäykiksi ja yksi ainoa suuri kyynel juoksi hitaasti pitkin poskea ja tipahti lapsen jo puolikylmälle otsalle. Hänen katseensa oli kiintynyt pojan kalman leimaamiin kasvoihin; poika parka, hän oli tiedoton kaikesta, mitä ympärillään tapahtui, uusiutunut kouristus pudistutti häntä ja hetken perästä makasi hän kuolleena äidin sylissä.
Miina neiti otti pienokaisen ja asetti hänet vuoteelle. Tajutonna salli Liisa sen tapahtua, mutta kun Miina koetti lohduttaa häntä, loi hän ystävättäreensä epätoivoisen katseen: minä olen tappanut hänen, minä olen tappanut hänen, hän olisi vielä voinut elää muutamia tunteja, oi, se oli minun syyni, oi, voi!
Hän viskausi vuoteelle ja raju pudistus värisytti häntä uudelleen. Hänen hyvä ystävättärensä katsoi ympärilleen, mutta tohtori oli jo mennyt, ja hellästi hyväillen tuota kaunista päätä, sanoi hän: — Olisitko todellakin toivonut lapsesi kärsivän vielä muutamia tuskallisia tunteja? Ei, Liisa, yhtä vähän kuin voit torjua kuolemaa, yhtä vähän olisi äidinsydämmesi halunnut nähdä pienokaisen tuskia, sen tiedän varmaan. Nyt on hänen hyvä olla, meidän ei sovi kadehtia hänen lepoaan.
Liisa ei vastannut, hänen päänsä vain vaipui yhä syvemmälle sängyn reunalle; Miina neidin täytyi vihdoin jättää hänet yksin kuolleen lapsensa luo.
Yhtä hiljainen ja äänetön oli hän aina hautauspäivään asti. Hänen hyvä ystävättärensä oli hänelle uskollisena auttajana kaikessa, mutta pojan viimmeisen vuoteen laittoi äiti itse ja asetti hänen pienen valkotukkaisen päänsä tyynylle pitkään lepoonsa.