* * * * *
Poika oli jo toisella vuodella, aika oli kulunut tavallista tasaista menoaan. Oli taasen syksy, tuo kauhea syksy, jota Liisa aivan pelkäsi, sillä Lehtolan kylään toi se mukanaan pohjattomat, velluvat tiet ja sankan sumun, joka läpinäkymättömänä muurina sulki näköalan ja pilasi hengitettävän ilman. Liisalla oli myös kyllin syytä levottomuuteen, sillä pitäjään oli ilmaantunut pahanlainen kaulatauti, ja joka kerta kun tohtoria haettiin sairaan luo, kavahti hän sydämmensä pohjasta. Tartuntahan voisi helposti siirtyä heille tohtorin mukana ja tuskallisesti katseli hän pientä Paulia, joka terveenä ja reippaana tallusteli ympäri huonetta. Poika oli hänen elämänsä ainoa päivänsäde, hänen mustasukkaisen innolla vartioima aarteensa, hänen päiväinsä ajatus ja öittensä unelma.
— Paul, Paul, oma poikani, pikku armaani, kuiski hän, ottaen pojan syliinsä ja painaltaen itseensä kuin jos ei mikään voima voisi sitä häneltä ryöstää. Semmoisena hetkenä tuntee äiti itsensä voimakkaaksi taistelemaan kaikkia vastaan, jotka tahtovat riistää hänen sydänilonsa; mutta on voima, joka on paljon mahtavampi, joka ei huoli kyyneleistä, ei uhkasta eikä valituksesta, joka kulkee omia teitään, tempaa uhrikseen milloin ukon haudanpartaallisen, milloin uinuvan lapsen. Muutamia päiviä myöhemmin olikin Liisan pelko toteutunut, pikku Paul makasi vuoteellaan kuumeisena ja tylsästi ympärilleen tuijottaen.
Yöt päivät valvoi äiti hänen vieressään, vaalien hänen pienintäkin liikettään ja ollen ymmärtävinään hänen piirteittensä pienimmätkin ilmeet. Tohtori, joka ei alussa antanut taudille mitään merkitystä, huomasi kuitenkin pian, ett'ei se ollutkaan niin vaaratonta, ja kun hän — vaikka sitä tuskin olisi voinut aavistaa — kuitenkin piti pienoisesta, kasvoi hänen pelkonsa kohta yhtä suureksi kuin Liisankin. Mutta se ilmausi toisella tavalla. Kun Liisa ei tahtonut hetkiseksikään jättää pikku sairaan vuodetta, ei tohtori taasen ollut kuin käymältä huoneessa ja levottomuutensa ilmausi mitä vihaisimpana ja katkerimpana mielialana, mikä ei säästänyt ketään ympäristössään, kaikkein vähimmän Liisaa — kenties siitäkin syystä, ett'ei Liisa antanut mitään merkitystä hänelle. Tohtori tunsi, että vaimonsa piti häntä ainoastaan lapsensa lääkärinä, jota hän vaivasi avunpyynnöllään.
Tohtori Galle ei ollut lääkärinä tuhmempia, päin vastoin, ja varsinkin kaulatauteihin oli hän erikoisesti perehtynyt, sillä ne ilmaantuivat usein kulkutauteina tällä seudulla. Mutta on väliin taudintapauksia, joissa ei mikään taito eikä tahto kykene sairasta pelastamaan. Ja semmoinen potilas oli pikku Paulkin.
Miina neiti oli väsymättömän osanottavainen, usein istui hän tuntikausia Liisan luona ja tarjoutui joka ilta valvomaan sairaan luona. Mutta Liisa pudisti kieltävästi päätään, hän ei olisi kuitenkaan voinut saada unta silmiinsä.
Oli kulumassa yhdeksäs päivä pojan sairastumisesta. Ikkunanverhot olivat lasketut alas esteeksi myrskylle, joka tunkeusi sisään hataroista ikkunoista. Ilta oli tuulinen ja ikävä, valkean edessä istui Liisa, pieni Paul sylissään.
— Minä luulen, että hän makaa mielellään juuri tuossa asennossa, sanoi Miina neiti, joka tuli samalla sisään.
— Hänellä on pitkin päivää ollut ankaroita kouristuspuuskia, jotka ovat saaneet tuon pienen ruumiin aivan vapisemaan, vastasi Liisa, katse yhä lapseen kiintyneenä.
— Mitä tuumaa miehesi? kysyi neiti Orell. — Ah, sieltähän se tuleekin itse — mitä arvelee tohtori pojasta?