— Onnellisemmaksi — toisti Liisa katkerasti. — Etkö muista enää mitä minä sanoin Setä Tuomon tuvan Eliisasta? Jonain päivänä teen minä aivan samoin kuin hän, juoksen matkoihini Paulan kanssa, sen saat vielä nähdä; semmoisessa kodissa, kuin tämä on, ei tyttö voi kasvaa koskaan hyväksi eikä onnelliseksi naiseksi. — Hänen silmänsä säihkyivät hetkisen ja rusottava punerrus kohosi hänen poskilleen, mutta sitte rupesi hän taasen tyyneesti hyväilemään polvillaan istuvaa tyttöä.
Miina neiti arveli, että olisi ehkä tarpeen sanoa jotain siitäkin, ett'ei Liisa kenties tehnyt itsekään kaikkea mitä voi kotinsa eteen. Mutta kun hänen mieleensä muistui tohtori ja tuo vanha, autio talo, tyrehtyi puhe sikseen. Liisa olisi voinut saada huonommankin miehen, sillä tohtori Galle ei ollut kuitenkaan mikään ilkeä, vaikka tosin raaka ja itsekäs, hän ei vaatinut vaimoltaan mitään liiallisia, mutta yrmeämpää ja harvasanaisempaa ihmistä ei Miina neiti muistanut koskaan nähneensä. Ja kun hän katseli Liisaa, tuota nuorta naista älykkäine kasvoineen ja suurine, tutkivine silmineen, täytyi hänen myöntää, että nuo kaksi eivät sopineet yhteen. Tuon nuoren rouvan katseessa oli tällä hetkellä ikävöivän odotuksen ilme, sama kuin vangilla rautaristikon takana, ja kieltämättä oli hän jossain määrin muuttunut Paulan syntymisen jälkeen, koko hänen olemuksessaan oli jotain levotonta ja jännitettyä, josta ei vieras päässyt selville.
Kevät leyhkeine tuulineen oli tullut, ei lumen päljää enää missään nähtävänä. Miina neiti oli viimme aikoina pakottanut Liisan kanssaan pitemmälle kävelyille aina etäiseen metsään, jossa se saivat ihailla koivujen ja leppien lehdelle puhkeamista ja lintujen iloista laulua. Ei edes tämä reipas elämä kyennyt poistamaan nuoren rouvan synkkää mielialaa; hän oli kyllä kiitollinen ystävättärensä hyväntahtoisille kokeille hänen elähyttämisekseen, mutta hän tuli kuitenkin päivä päivältä itseensä-sulkeuneemmaksi ja vaiteliaammaksi.
— Sinä olet nopea jalankävelijä, sanoi Miina neiti eräänä aamuna — sinä joudut aina edelle, vaikka kyllä näen, että sinä koetat tasoitella askeleitasi niin, että minäkin, ahdasrintainen olento, pysyisin rinnallasi.
— Niin, luulenpa itsekin, että voisin kävellä pitkät matkat väsymättä, vaikkapa vielä Paulakin olisi käsivarrellani, vastasi Liisa ajatellen.
He heittivät hyvästit apteekin rappusten edessä, mutta Liisa kääntyi takaisin ja puristi vielä kerran ystävättärensä kättä: — Kiitoksia, kiitoksia tämän päivän seurasta, kiitoksia kaikesta ystävällisyydestäsi aina ensi hetkestä asti.
— No, Liisa, mutta sinähän otat semmoiset hyvästit kuin emme pitkiin aikoihin tapaisi toisiamme! huudahti Miina neiti ihmetellen.
— Niinpä kyllä, mutta sinähän matkustatkin tänään rovastilaan ystäviäsi tervehtimään.
— Kyllä, mutta minä tulen huomenna jälleen takaisin.
Nuori rouva nyökäytti päätään hyvästiksi ja läksi.