— Minä tulen aina niin levottomaksi kun minä vain näen hänen, sanoi tuo hyväntahtoinen pikku nainen sulkiessaan ovea jälkeensä. Siitä tulee kerran myöskin jonkunlainen loppu, mutta minkälainen?
Vähää myöhemmin ajoi hän aikomalleen tervehdysmatkalle. Hän kääntyi tohtorin taloon päin ja vihjasi Liisalle jäähyväiset. Mutta ikkuna, hänen tavallinen paikkansa oli tyhjä.
Tohtori oli matkustanut kauvas sairaan luo ja sen vuoksi syönyt aikaiseen päivällisen. Koko kylä näytti tyhjältä ja autiolta iltapäivän rasittavassa tyvenessä.
Liisa huusi Lotan luokseen: — Sinä voit nyt mennä kotiisi ja olla siellä yötä, koska äitisi on sairaana, sanoi hän; tohtori tulee myöhään takaisin ja minä voin kyllä asettaa hänelle iltasen.
Lotta oli kovin tyytyväinen: hänen emäntänsä oli aina niin hyvä ja ajatteleva.
Liisa ojensi hänelle kätensä hyvästiksi ja sanoi: — Tervehdä äitiäsi ja sano, että minä olen ollut aina sinuun tyytyväinen.
Lotta sulki kyökin oven jälkeensä; nuori rouva oli nyt yksin hiljaisessa talossa, pikku Paulan jokellellessa kätkyessään.
Liisa avasi muutamia laatikoita ja järjesti niissä olevat tavaravähät, sitten kietoi hän hiukan liinavaatteita itselleen ja lapselleen siistiksi kääröksi. Lopuksi pukeusi hän käytettyyn, mutta hyvinsäilytettyyn mustaan leninkiin, jonka hän oli saanut morsiuslahjaksi ainoalta tädiltään — mitään uutta pukua ei hän ollut koko naimisissa oloaikanaan laittanutkaan.
Betti täti, häntä oli Liisa viimme aikoina usein ajatellut. Betti oli hänen isänsä ainoa sisar, ikälikkö vanhaneiti, joka asui pääkaupungissa. Siitä pitäin kun Liisa muisti, oli Betti täti ainoastaan kerran käynyt pappilassa: hänen ja pastorinrouvan väli kun ei ollut juuri parhaimpia.
Betti täti oli vilkas, puhelias vanhaneiti, hänellä oli lyhyeksi leikatut harmaat hiukset ja viisaat ruskeat silmät. Viidestäkymmenestä vuodestaan huolimatta oli hän vielä veitikkamainen ja eloisa pastorinrouvan suureksi harmiksi, joka nimitti häntä "sinisukaksi" — tietämättä sinnepäinkään mitä tuo nimitys merkitsi — ja väitti, ett'ei käly ole ollenkaan älyävinään, että hän alkaa tulla jo vanhaksi.