— Kaunis juttu, Orell; siinä nyt näet minkä verran vaimosta on hyötyä, älä mene koskaan naimisiin, vanhapoika, älä milloinkaan. Tohtori laski suuren nyrkkinsä naapurin olkapäälle, hän näytti jättiläiseltä tuon kaiskeran apteekkarin rinnalla.
— Kuuletko, vaimoni on pettänyt minun, hän on — karannut!
— Se on katalasti, jumalattoman katalasti, mutisi apteekkari, joka ei oikeastaan tietänyt mitä hänen piti sanoa.
— Mene kotiisi ja paneudu makuulle, sanoi tohtori terävän ankarasti, — täällä ei ole mitään tekemistä. Jos jotakin haluttaa luulla, että minä lähtisin juoksemaan mäkiä ja kukkuloita etsien matkoihinsa juossutta vaimoa, niin on hän saanut kokonaan väärän käsityksen Frans Gallesta!
Voimakkaalla liikkeellä työnsi hän apteekkarin edellään ovelle, avasi sen kiireisesti ja pakotti hänen astumaan ulos. Vastustaminen ei olisi merkinnyt mitään, siksi poistuikin Orell niin pian kuin mahdollista vielä aivan hämmästyneenä tuon uskomattoman tapauksen tähden. Hän jätti tohtorin liikutettuine tunteineen yksikseen tuohon autioon taloon.
Ja liikutettu oli todellakin tohtori, vieläpä aivan rajun liikutuksen vallassa, siitä ei epäilystäkään, mutta jos tuota töykeää miestä olisi tämmöisenä hetkenä ruvennut surkuttelemaan, niin olisi se saanut hänet hurjaan raivoon. Hänen tunteitaan ei kukaan uskaltanut kysyä, sen tiesi apteekkari.
Tohtorin purkaessa vihaansa ja rajatonta katkeruuttaan tyhjille seinille, nukkui Liisa tyynesti kuin pieni tyttönsä tuon kunnon talonpojan vierasvaraisessa talossa. Seuraavana päivänä nousi hän aikaisin kärryihin, jotka veivät hänet rautatien asemalla. Mutta vasta seuraavan päivän illalla ennätti hän matkansa perille, pääkaupunkiin.
Jos matkustus nopeasti kiitävässä junassa sai hänet jonkunlaiseen huumaukseen, niin sitäkin hämmentyneemmäksi tunsi hän itsensä ihmisillä täytetyn odotussalin hälinässä. Useita iloisia jälleennäkemisiä näki hän ympärillään, mutta hänelle, tuolle avuttomalle, yksinäiselle vieraalle, ei ainoatakaan ystävällistä kättä ojennettu. Mutta muuan poliisimies huomasi hänen neuvottomuutensa ja hankki hänelle ajurin, joka Betti tädin osoitteen kuultuaan ajoi joutuisaa juoksua pitkin tuntemattomia, valaistuja katuja.
Neiti Betti Modén istui vanhan tapansa mukaan teen jälkeen kirjoituspöytänsä ääressä pienessä kodikkaassa arkihuoneessaan. Hän asui neljännessä kerroksessa muutamassa suuressa kivitalossa Aleksanderin kadun varrella. Hän hymyili juuri eräälle onnistuneelle kuvaukselle, jonka hän oli kirjoittanut siihen aikakauslehteen, jonka uuraana avunantajana hän oli. Illan rauhaisa tyyneys täytti hänen mielensä. Mutta samalla temmattiin ovi äkkiä auki ja hänen vanha, uskollinen palvelijattarensa Senoobia törmäsi huoneeseen hämmästys kurttuisilla, ilmeikkäillä kasvoillaan.
— Entä nyt, rakas Senoobia, joko sinua ahdistaa poliisi kun tulet semmoisella hopulla? kysyi hänen emäntänsä, katsahtaen ihmetellen työstään.