Liisa nyökkäsi päätään; hän istui vastapäätä tätiään kalpeana, mutta tyyneenä ja katseli avonaisesti hänen ilmeikkäihin silmiinsä. — Kerro nyt, lapseni, kaikki, sillä siitä päättäen, että tulit luokseni, voi olettaa sinun luottavan minuun; kunpahan vain voisin osoittaa, että olen luottamuksesi ansainnut. Kuinka alkoi teidän aviollinen epäsopunne?
— Meidän välillämme ei ole ollut mitään epäsopua, täti; minä en ole koskaan kinastellut tohtorin kanssa, sillä kun hän yltyy pahalle päälle, vaikenen minä uhkamielin, sanoi Liisa vilpittömästi. Syy on kokonaan siinä, että minä vihaan sikäläistä elämää, tunnen itseni vangiksi ja kaipaan vapautta. Hän kertoi reippain, kuvaavin piirtein avioliittonsa vaiheet.
— Minä ajattelin toisinaan — se tapahtui heti poikani kuoleman jälkeen — että jos kylässämme olisi löytynyt kyllin syviä vesiä, niin olisin hukuttanut niihin itseni, mutta sikäläisissä lätäköissä saa tuskin jalkansa märjäksi. Luulin, ett'en voisi tuota painoa kestää, näes, olin niin epätoivoinen. Mutta aika kului kuitenkin, sitte syntyi pikku Paula ja minulle selvisi, ett'en voinut pysähtyä kauvemmaksi kotiini, ett'en voinut nähdä hänen kasvavan niin onnettomissa oloissa. Betti täti nojasi päätään kättänsä vastaan ja katseli jännitetyllä tarkkaavaisuudella veljensätytärtä. Tuntui kuin olisi hänen eteensä äkkiä kuvautunut taulu nykyajan realisesta kirjallisuudessa, jonka lempiaiheena ovat avionäytelmät satoine vivahduksineen. Oliko Liisa todellakin tuommoinen intoileva, hermostunut nykyajan nainen; oliko tuo kaikki, mitä hän äsken kertoi, ajanhengen mädännäisyyden seurauksia tai oliko se mielikuvituksen liiallista kiihotusta? Hän tarkasteli kerran toisensa perästä noita kauniita kasvoja: ne olivat aivan tyynet, noissa suurissa, syvissä silmissä ei kuvastunut minkäänmoista intohimoa, ainoastaan jotain selittämätöntä kaihomielisyyttä.
— Oletko lueskellut paljon, Liisa? kysyi hän äkkiä.
Nuo mustat silmät salamoivat: — Lueskellut, toisti Liisa hiljaan — lukemistahan minä olen koko ikäni ikävöinyt!
— Minä en tarkoita oppineiden teosten lukemista, vaan romaaneja.
Liisa pudisti päätään: — Naapurimme, neiti Orell, lainasi minulle toisinaan käsiinsä saatavia kirjoja, matkakuvauksia, vanhoja runovihkoja, en tiedä kenen kirjoittamia, sillä nimilehdet olivat poisrepiytyneet; joukossa oli vielä muutamia yleistiedollisia teoksia, Setä Tuomon tupa sekä joitakuita muitakin, joiden nimiä en tässä kiireessä muista. Mutta miksi kysyt tätä kaikkea?
Betti täti, joka hymyili tälle omituiselle kirjaluettelolle, sanoi ystävällisesti: — Sen vuoksi, lapseni, että kaikki nyt kertomasi tuntuu niin kuvitteelliselta kuin jos aihe olisi juontunut jonkun liian aaterikkaan romaaninkirjoittajan aivoista. Mutta jatka nyt, kerro kaikki!
Liisa katseli häntä ihmetellen: — Minä olen jo kertonut kaikki, sanoi hän. Kun elämäni tuli sietämättömäksi, läksin minä, sehän on aivan luonnollista.
— Niin kyllä, sanoi Betti täti, joka ei voinut estää hymynväreitä kohoamasta huulilleen. — Voi pyhä yksinkertaisuus, mutta missä oli sitte sinun velvollisuudentuntosi, lapsi? Etkö tiedä, ett'ei vaimolla ole oikeutta "juosta miehensä luota", jolle hän vihkimisessä on luvannut uskollisuutta. Sinä olet lupauksenrikkoja, Liisa; sinä olet pettänyt miehesi.