Nuoren rouvan katse suuntautui alas ja tumma punastus kohosi hänen poskilleen, vasta nyt näki hän kauhukseen menettelönsä aivan uudessa valossa, mutta hänen muutoin lempeä sydämmensä oli noina neljänä onnettomana vuonna sanomattomasti kovettunut.
Uhkamielin pudisti hän päätään ja vastasi: — Mutta minäpä olinkin lapsi, antaessani tohtorille lupaukseni; en ymmärtänyt, mitä lupasin, vielä vähemmin osasin aavistaa, että minua kohtaisi tuommoinen kohtalo, kova, julma kohtalo!
Betti tädin viisaissa silmissä kuvastui syvä vakavuus. — Minä syytän tästä itseäni enemmin kuin voin sanoa, puheli hän. — Minä olen tätisi, läheisin naispuolinen sukulaisesi ja sen vuoksi lankeaa osa syytä minunkin hartioilleni, sillä syyn juuret ovat kasvatuksessasi, sinä laiminlyöty tyttöparkani. Katsohan Liisa, kun minun vanhempani kuolivat aivan perättäin, olin minä köyhä tyttö, joka hellittämättömällä, huonosti palkitulla työlläni ansaitsin leipäni. Sinun isäsi, jonka niukat tulot hupenivat oman perheensä huoltamisessa, ei parhaimmallakaan tahdollaan voinut auttaa minua ja sinun sedälläsi ei ollut silloin vielä omaa kotia, johon hän olisi voinut ottaa sisarensa. Ja tuskinpa olisin minä edes suostunut semmoiseen tarjoukseen, sillä minun sisimmässäni asui sama vastustamaton vapauden ja riippumattomuuden halu, jonka nyt olen huomannut sinulla olevan. Onneksi oli minulla kuitenkin, päin vastoin kuin sinulla, tilaisuutta kehittyä. Vanhempani hyvät ystävät pitivät minusta huolta ja antoivat minulle, varattomalle tyttörukalle, parasta kuin he antaa voivat — aito kelvollisen kasvatuksen, jota minä jälemmin koetin itse täydentää. Isä ja äiti aikoinaan katsoivat sen ajan tapaan perin tarpeettomaksi huolehtia minun opetuksestani; mutta kun minä jäin oman onneni nojaan, aivan varattomana, siunasin minä tietojen kartuttamishaluani, sillä sen nojalla sain toimeentuloni opettajattarena.
Kun sinä orpona jouduit pappilaan, olin minä yhä vielä kotiopettajattarena; minulla ei ollut mitään omaa kotia enkä siis voinut antaa sinulle hoivaa enkä suojaa. Siksi olinkin kiitollinen, että sinä pääsit Janne sedän luo. Siihen aikaan en vielä tuntenut kälyäni ja vasta aikaa voittain kehittyivät minussakin täyteen varmuuteen nuo aatteet, jotka hän tuomitsee niin hyljättäviksi.
Katsohan, juuri silloin alkoi maailmassa puhaltaa uusi tuulahdus meidän naisten eduksi, vuosisatain kahleet alkoivat kalista ja auveta juotteistaan. Että naisellakin oli ajatteleva, rikkaaseen henki-elämään kyhäytyvä henki, että hänellä oli oikeus kehittyä miehen kanssa rinnan — tämä ja paljon muutakin soi kauniina sävelenä tuhansien sorrettujen, levottomain ja etsiväin naisten sydämmissä.
Tuo raikas tuulahdus osui minunkin sydämmeeni; se alkoi sykkiä nopeammin, vasta nyt tunsin eläväni ja päätin uhrata vähät voimani, halvan työni, koko elonhehkuni ja kiintymykseni tuolle suurelle aatteelle. Ja luulenpa voivani sanoa, ett'en ole tästä päätöksestäni milloinkaan poikennut. Siitä on kulunut monta vuotta, minun nuoruuteni on ohitse, mutta minun innostukseni naisasiaan on yhtä eloisa, ja kun tuo aate on reippain askelin kiirehtänyt eteenpäin, olen minä uskollisesti sen kulkua seurannut, iloinnut jokaisesta myötäkäymisestä, taistellut väsymättä ja synkkinä aikoina katsahtanut toivon lohtuiseen lippuun.
Minä pääsin tilaisuuteen jatkaa lukujani perusteellisemmin, minä erosin kotiopettajattaren toimesta ja tulin opettajattareksi erääseen kouluun — nyt nautin minä pientä eläkettä ja olen innolla antautunut kirjoittelemaan, kaikki siinä samassa tarkoituksessa, mikä on ollut elämäni ohjelmana. — Betti täti pyyhkäsi otsaansa kädellään, hänen silmänsä loistivat innostuksen tulta ja vieno puna kohosi hänen poskilleen. Tällä hetkellä ei ollut hänen ja noiden vastapäätään olevain nuorten kasvojen välillä juuri mitään eroitusta.
— Monta kertaa ajattelin sinua, lapseni — jatkoi täti — mutta tuon levottoman taistelun aikana ei minulla ollut ainoatakaan rauhaisaa nurkkaa, johon olisin voinut ottaa mukaani sinun tapaisesi pienen tytön. Minä olin siihen aikaan perin köyhä, monasti tyydytin ainoastaan pahimman nälkäni, mutta minun teräksinen terveyteni kesti kuitenkin onnellisesti kaikki puutteellisuudet. Minun tulevaisuudensuunnitelmani oli kerran saada kokoon varoja sen verran, että voisin ottaa sinut luokseni ja opettaa sinulle jotain hyödyllistä, niin että voisit itse pitää huolta toimeentulostasi. Minä kirjoitin siitä pappilaan, mutta siellä eivät ajatukseni saaneet kannatusta, kälyni ei tahtonut päästää sinua ennenkuin omat tyttönsä kerkeisivät kasvaa siksi suuriksi, että kykenenisivät häntä auttamaan. — Ja minustakin näytti oikealta, että olit apuna siellä, missä sinulle oli suotu lapsuuden koti, minä en myöskään tahtonut saattaa sinua ikävään asemaan tuon riidanhaluisen pastorinrouvan kanssa ja tämän lisäksi — minä en edes tuntenut sinun mieltäsi. Ja juuri se onkin minun vikani, minun olisi pitänyt tutustua sinun ajatuksiisi ja toiveihisi. Kun näin tuon pienen, käytännöllisen tytön avainkimppu kädessään pappilassa aina hääräävän talouden puuhissa, niin olipa todellakin vaikea arvata, mitkä tunteet liikkuivat tuossa nuoressa sielussa. Mutta silloinen ajattelemattomuuteni painaakin nyt raskaina nuhteina mieltäni. — Sitte tuli aivan äkkiä tieto naimisiin menostasi. Setä kirjoitti minulle, että kosijasi, tohtori Galle, oli kerrassaan kunnon mies, jonka pyyntöön he empimättä voivat suostua ja kälyni vielä lisäsi, että he kaikin olivat vakuutettuja vastaisesta onnestasi. Minä olisin kuitenkin tahtonut itse vakuuttautua tästä ja tulla häihisi, mutta kun olin lupautunut saattamaan erästä sairasta ystävääni kylpylään, niin en voinut toivoani täyttää.
— Olen näinä viimme vuosina usein ajatellut sinua, olen aprikoinut sitä, tokko mahdoit löytää tuon onnen, jota täti ennusti. Olen usein tuntenut itseni levottomaksi tähtesi, mutta en koskaan ole voinut synkimmissäkään aavistuksissani arvata kohtaloasi semmoiseksi kuin se todella on. Katsohan, Liisa, minä olen ollut julma, minun olisi pitänyt ottaa sinut luokseni, suoda sinulle kokemusteni tukea ja opettaa sinun nuorelle sydämmellesi mitä elämä on!
Hän laski kätensä nuoren rouvan olkapäille ja katseli häntä suruisesti: — Ja miten paljon onnettomuutta tuo sinun elämän-tuntemattomuutesi on sinulle tuottanutkaan, lapsi rukkani, sanoi hän. Sinun turhaan kulunut nuoruutesi on maailman poltinmerkillä leimattu, sinä — olet miehesi luota karannut vaimo, jonka tämä voi viedä takasin milloin hän tahtoo.