— Koettakoonpahan hän vain pakottaa minua, sanoi Liisa kovasti — minä en palaja koskaan takaisin.
Betti täti katseli häntä huolestuneesti. — Ja sitä paitsi ei tohtori ajattele koko asiaa, jatkoi Liisa tyynemmin hetkisen perästä. Hän ei välitä enemmin minusta kuin lapsestakaan; jättäkäämme hänet oman onnensa nojaan, Betti täti; älkäämme puhuko hänestä tämän koommin.
— Eipä niinkään, rakas lapsi, sinun vastainen asemasi mieheesi tulee meidän juuri saada selväksi, vastasi Betti täti päättävästi.
— Kälyni on aina väittänyt, että minä halveksisin avioliittoa, mutta minä uskallan vakuuttaa itselläni olevan syvemmän käsityksen avioliiton pyhyydestä kuin hänellä, vaikkapa itse olenkin jäänyt vanhaksipiiaksi. Vaikkapa miehesi olisi minulle miten vastenmielinen tahansa, niin olen minä kuitenkin hänen puolellaan ja kirjoitan tänään hänelle ilmoittaakseni hänelle sinun täällä-olosi.
Liisan silmissä näkyi äkkiä sama ilme kuin vainotun pedon silmissä kun hän turhaan koettaa paeta vainoojiaan. Äkkiä kääntyi hänen katseensa lapseen, joka jokelteli pehmeällä matolla heidän jalkainsa juuressa.
Betti täti tarttui hänen käteensä: — Ole levollinen, lapseni, äläkä näytä niin kauhistuneelta. Luonnollisestikin esitän minä kaikki oikeassa valossaan, enkä epäile, ett'ei hän…
Hän vaikeni, sillä se, mitä hän nyt aikoi sanoa, kaikui niin epätoivoiselta hänen korvissaan. Se koski avioeroa ja hän tiesi hyvästi, ett'ei Liisa voinut käsittää vastaisen elämänsä katkeruutta, hän ei voinut ymmärtää mitä ankarasti tuomitsevat, vakavamieliset ihmiset ajattelivat miehestään eronneesta vaimosta. — Liisa rukka! Lapseni, sanoi hän hyväillen hiljaa Liisan kättä, joka vielä lepäsi hänen omassaan. Eikö sisimmässäsi kuulunut ainoatakaan ääntä, joka syyttäjänä olisi vastustanut aikomustasi? Jumala on jokaiseen ihmisrintaan kätkenyt herättävän äänen pahuuteen taipuvaisen luontomme ojentamiseksi; eikö omatuntosi sanonut, että sinä teit syntiä Jumalaa vastaan?
Liisan mustat silmät rävähtivät synkästi: — Siitä on jo aikoja kuin minulla on ollut mitään tekemistä Jumalan kanssa, vastasi hän terävästi. — Tohtori luulee, että luonnonvoimat johtavat maailmaa, että ne ovat sen oikeita haltijoita, ja onneton kun olen ollut, niin on minulla ollut hyväkin syy olettaa, että tunnottomat voimat ohjaavat tapausten kulkua.
Betti täti ei vastannut mitään, hän vain katseli Liisaa tavattoman hellällä ja ilmeikkäällä katseella, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: — Vihdoinkin olen, lapsi rukka, löytänyt onnettomuutesi perustuksen ja pääsyyn; voi, miten kauvas oletkin hairahtunut! Ja tuntui kuin olisi tuo katse alkanut liennyttää Liisan sydämmestä katkeruuden ja surun sinne kylmäämää jäätikköä. Hän peitti kasvonsa käsillään ja kääntyi pois.
Taistelu oikean, hyvän ja toden edestä, tuo taistelu, jota jokaisen syvähenkisemmän luonteen on suoritettava, jos mieli päästä selvyyteen omasta itsestään ja elämästä, oli nyt herätetty. Betti täti oli saanut toivonsa toteutumaan ja tuon taistelun syntymään. Äänetönnä nousi hän ylös ja jätti huoneen, sillä hän tiesi, että on hetkiä, jolloin yksinäisyys on paras lääke haavoitetulle sydämmelle.