* * * * *
Kun neiti Orell palasi kotiin ja kuuli uutisen Liisan katoamisesta, valtasi hänet sanomaton kauhistus. Kerran toisensa perästä luki hän jälkeenjätettyä kirjettä — ainoaa selitystä hänen pakenemiselleen. Ja nyt muisti hän myöskin, että Liisa oli joskus viitannut sentapaista sekä miten sydämmellinen hänen viimmeinen hyvästijättönsä oli. Niin, tavallisesti huomaamme tuommoisten pikkuseikkain merkityksen liian myöhään.
Apteekkari ei juuri uskonut, että tohtori pysyisi niin ehdottomasti lupauksessaan olla sen enempää kuulustelematta vaimoaan ja lastaan. Eikä ollut syytäkään, sillä salateitä sai hän tietää, että tohtori oli etsityttänyt heitä semmoisistakin paikoista, jotka tuskin olisivat muiden mieleenkään johtuneet — niinkuin loitolla olevista kaivoista j.n.e. Luonnollista oli myöskin, että hän kävi asiaa kuulustelemassa Liisan sukulaisilta pappilassa. Mutta niin paljon kuin tohtori siitä matkastaan toivoikin, oli se aivan hyödytön ja hänen levottomuutensa puhkesi rajuksi vihaksi ja katkeruudeksi. Hän kirosi koko naissukua, joka hänen mielestään oli liian kurja polkemaan jalkaansa maahan ja ystävänsä nimismiehen neuvosta oli hän juuri kuuluttamaisillaan julkisesti karannutta vaimoaan. Mutta samalla tuli neiti Betti Modénin kirje ja muutti hänen ajatuksensa. Jotta Liisa olisi paennut tätinsä luo, se ei ollut johtunut enemmin hänen kuin muidenkaan mieleen, vaikka se olikin niin varsin luonnollista. Siksi ihmettelikin tohtori sekä kirjettä että sen sisällystä sitä enemmin.
Betti tädin kirje oli arvokas, tasainen ja selväpuheinen. Hän ei ryhtynyt kuvaamaan Liisan onnettomuutta tunteellisilla väreillä, arvaten siten kiihottavansa tohtorin vastustushenkeä, mutta hän kuvasi lyhyin piirtein Liisan elämän aina lapsesta pitäin, mitä hän ajatteli, tunsi ja toivoi. Hän ilmoitti myös peittelemättä tohtorille, ett'ei Liisa enemmin hyvällä kuin pahalla näyttänyt voivan palata takaisin kotiinsa, jonka vuoksi avioero — niin ikävää kuin se muuten olikin — näytti nykyisissä oloissa parhaimmalta kumpaisellekin. Lopuksi pyysi hän tohtorin itse saapumaan pääkaupunkiin persoonallisesti neuvottelemaan vaimonsa kanssa. Avioero ei tosin olisi mitään helppoa, sen tiesi hän — varsinkaan kun oli olemassa lapsi — mutta hän oli kuitenkin tahtonut esittää asian tohtorille oikeassa valossaan eikä voinut muuta toivoa kuin parhainta mahdollista päätöstä.
Tohtori vaipui syviin mietteisiin luettuaan tuon selvällä, melkein miesmäisellä käsialalla kirjoitetun kirjeen. Seuraavana päivänä kirjoitti hän vastauksensa. — Kiittäen tiedonannoistanne — kirjoitti hän — saan ilmoittaa, ett'ei minulla puolestani ole mitään avioeroa vastaan. Mitä tulee hänen käytökseensä: ilman pienintäkään aihetta häväistä sitä kunniallista nimeä, jonka minä hänelle annoin, niin siitä en tahdo puhua mitään, sitä vähemmin olen löytänyt hänen karkaamisensa syitä — vasta teidän kirjeestänne selvisi minulle, ett'ei hän ollut tyytyväinen meikäläisiin oloihin. Sikäli kun naisia tunnen, olen tullut vakuutetuksi siitä, että he kaiken kaikkineen ovat perin konstikkaita olennoita! Kun olisi hullutusta rasittaa minua kuuden kuukauden vanhan lapsen hoidolla, niin en ymmärrä miks'ei äiti voisi pitää häntä luonaan ja muuten minä olen puolestani valmis antamaan hänelle elatuksen apua. Edellä olleesta lienette, neitiseni, huomannut, että minun ja vaimoni tapaaminen on vähintäänkin — tarpeetonta.
— Piste — sanoi Betti täti painokkaasti, lopetettuaan lukemisen. Nyt tunnen mikä tohtori on miehiään — ei juuri mikään tyranni, vaan suoraan sanoen tavallinen itsekäs ihminen, joka on luonteeltaan äkäinen ja käytökseltään karkea. Eikö niin, tyttöseni?
Liisa nyökkäsi myöntävästi:
— Siitä näet, ett'ei hän välitä meistä, sanoi hän ja veti syvän, keventävän henkäyksen. Hänen mustissa silmissään loisti kostea kimallus ja valtavan hellyyden haltioissa puristi hän pikku Paulaa sydäntänsä vasten.
Betti täti näytti ajattelevalta: — Minä en ole niin vakuutettu tohtorin tunteista kuin sinä, minä luulen, että hänen miehenylpeytensä on saanut kovan kolauksen ja että hän tuntee pistokset. — Sinä näytät niin iloiselta ja onnelliselta, lapseni, ja kuitenkin on tulevaisuutesi perin epävarma ja synkkä.
— Mutta minä olen kuitenkin vapaa, Betti täti — sinä tiedät, mitä se merkitsee!