Hän muisti vielä hyvin, mikä riemun ja ilon tunne täytti hänen sydämmensä kun hän vihdoinkin saavutti tuon kauvan haluamansa päämäärän: oman pienen kodin, kun hän ensi iltana katseli Paulan viatonta uinailua pienellä vuoteellaan hänen oman sänkynsä vieressä. Nyt oli hän onnellinen, todella onnellinen, hänet valtasi sanomaton helpotuksen tunne vapauduttuaan vihdoinkin monivuotisesta taakastaan. Innolla antausi hän uuteen toimintaansa, jossa hänellä kuitenkin oli koko joukko vapaa-aikaa — varsinkin varhaisina aamuhetkinä — kehittää sieluaan ja täydentää tietojaan. Kun hän ajatteli sitä aikaa, jolloin hän oli vaimona, tuota tyhjää, rasittavaa oloa, joka täytti hänen mielensä katkeruudella, ja vertasi sitä nykyiseen hiljaiseen, rauhaiseen onneensa, niin tuntui tämä eroitus yhtä suurelta kuin yön ja päivän eroitus. Ja kun hän kysyi mielessään: "tahtoisinko olleen olemattomaksi, avioeron ja nuo kahdeksan vuotta vain unelmaksi?" tunsi hän voivansa tähän kysymykseen vastata ainoastaan yhdellä tavalla: en, en millään muotoa!
Kuitenkin oli toisinaan hetkiä, jolloin hän oli kahden vaiheella, esim. silloin kuin pikku Paula viattomuudessaan kysyi isäänsä, kysyi miks'ei hänellä, samoinkuin muillakin koulutovereillaan ollut isää, joka ottaisi hänet kanssaan kävelylle, antaisi hänelle makeisia ja olisi hyvä häntä kohtaan.
Edesvastuu siitä, että hän oli riistänyt lapsen pois isänsä luota, tuotti toisinaan hänelle kiusallista tuskaa, vaikka tosin kaikki muistot Lehtolasta vakuuttivat hänelle, ett'ei tohtori Gallella, jota hän siihen aikaan nimitti puolisokseen, ollut mitään erikoisia kunnon kasvattajan ominaisuuksia. Mutta hän katselikin nyt elämää toisilla silmillä kuin ennen.
Kun hän ensi kertaa ikäänkuin havahtui täyteen tietoisuuteen ja katseli menettelöään maailman näkökannalta, valtasi hänet hävyn tunne, häpeä sen vuoksi, että hän oli astunut kaikkien tavallisten rajamerkkien yli. Myöhemmin koetti hän katsella tekoaan siveellisenä pakkoaskeleena vapautuakseen noista alentavista siteistä. Mutta tämäkin peruste raukesi tomuksi, kun Betti tädin puhe omastatunnosta ja velvollisuuksista alkoi hänessä vaikuttaa yhä enemmin.
Liisalla oli avoin ja rehellinen luonne ja kun hänen sisimmät tunteensa kerran olivat joutuneet ristiriitaan, täytyi kaikki tulla päivän valoon, kaikki tulla koetelluksi tarkan mietiskelyn, tai kenties uskonnollisen oikeellisuuskäsitteen valossa.
Liisa oli ikävöinyt vapautta ja oppinut, että "ainoastaan totuus tekee meidät todella vapaiksi" ja että voimme kärsiä, uhrautua ja kieltäytyä nöyrästi ja iloisesti, jos antaumme sen ohjattavaksi, joka on mennyt kuolemaan viheliäisten ihmislasten edestä. Betti täti tarkoitti hengen vapautumista, muutosta, joka hiljaisesti mutta varmasti muodostaa nöyrän sielun niin, että alkuperäinen Jumalan kuva ilmenee siinä kirkkaampana. Mutta semmoinen muutos ei tapahdu helposti, tiellä on paljon taistelua, pimeyttä ja epäilystä; mutta jokainen, joka todella etsii valoa ja totuutta, saa vihdoin voiton. Liisa oli tehnyt niin, pitkät vuodet oli hän tuota päämäärää etsinyt ja etsimänsä löytänyt.
"Etsikäät, niin te löydätte, sillä — joka etsii, hän löytää."
Jos hänen mielessään olisi hääpäivänään vallinneet samat tyynet, rauhaisat tunteet, niin ei hän varmaankaan olisi nyt miehestään eronnut vaimo. Asiain nykyisellä kannallaan ollen uskoi hän, että Jumala oli kääntänyt hyväksi hänen ajattelemattoman tekonsa ja hänen vapisevan sydämmensä täytti usein syvä kiitollisuus.
Hiljaisuus tuon yksinäisen mietiskelijän ympärillä keskeytyi äkkiä. Rusottavin poskin ja ilosta loistavin silmin törmäsi pikku Paula myymälään. — Äiti, äiti, huusi hän, minulle on käynyt hyvin tänäin, syntymäpäivänäni; kaikki tytöt onnittelivat ja täti antoi minulle niin kauniin kortin sanoen: "sinustahan tulee jo iso tyttö!"
Liisa hymyili ja painoi hänet sydämmellisesti rintaansa vasten kyynelten kimallellessa silmässään: — Jumala siunatkoon sinua, lemmikkini, oma rakas tyttöni, kuiskasi hän — sinun syntymäpäiväsi, Paula, on minulle iloisin päivä koko vuodessa.