— Sano ennemmin semmoisella arvokkuudella. Ja Liisalla on todellakin oikein, meidän ei pidä antaa ihmisille aihetta moittiakseen meitä liiallisesta intoilemisesta. Tuo Eeva esim. on kerrassaan huimapää. Sinun olisi pitänyt kuulla häntä viimme kokouksessa! Muuan vahtimestari kurkisti ovesta sisään, Eeva huomasi hänen heti ja luoden tuohon miesparkaan kerrassaan surmaavan silmäyksen sanoi hän: — Se oli vain muuan mies, ja sen niin murhaavalla äänellä, että koko kokous purskahti nauruun.
— No se ei suinkaan ollut niin kovin pahasti! — Rakas Eeva, luulenpa, että olet miestenvihaaja; miten sinä viihdyt kollegoiden kanssa siellä koulussa, ettekö te väliin ottele keskenänne?
— Ka otellaanpa ja niin että herrat punastuvat korvaksiaan myöten ja meidän ranskankielen opettaja, tuo pikku leskirouva, huutaa ah ja voi minun mahdottomuudelleni. Hyi, miten ilettäviä nuo naimahaluiset, mielistelevät hupakot ovat!
— Mutta rakas Eeva, sinähän käytät melkein liian karkeita sanoja!
— Käytän kun käytänkin, koska kerran hiukan liioittelen. Mutta tiedätkö sinä, ihastuttava Liisa, että kaikilla puolueilla pitää olla joku tuommoinen ensi luokan kirkuja, joka kulkee muiden edellä ja vinguttelee ruoskaa kääntääkseen ihmisten huomiota itse ratsasjoukon kulkuun.
— Ja sinä nyt vinguttelet ruoskaasi aidanseipäisiin miessuvun suhteen, kuului useita ääniä. Kaikki nauroivat.
— Oikea asia ei kaipaa mitään kirkujia, sanoi Liisa.
— Eipä kyllä, mutta tuommoiset huimapäät hankkivat meille maltillisille naisille syytöksiä sekä miesten että — — —
— Mutta naisen täytyy saada lausua julki rehdit ajatuksensa!
— Eeva, Eeva, nainen vaijetkoon seurakunnassa, huudettiin joukossa.