— Sitäpä minä haluaisin nähdä kuka minulta suun tukkisi, siihen ei kykene ainakaan minun arvoisat aatesisareni, jotka eivät itsekään ole oppineet vaikenemisen taitoa. Vaan jopa sietää lähteä, hyvästi, kaunis Liisa, hyvästi kaikki!
Toisetkin kuuluivat sanovan hyvästinsä ja myymälän ovi sulkeutui jälleen pienen ovikellon iloisesti kilahtaessa. Tohtori oli pannut valokuvan taasen pöydälle ja melkein huumautuneena kuunnellut tuota vilkasta sanatulvaa. Hänen muinainen vaimonsa oli siis joutunut tuohon piiriin, tuohon yhä tihenevään uudenajan naisten valppaaseen riviin, naisten, jotka leikkuuttavat tukkansa lyhyeksi, käyttävät silmälaseja ja puhuvat naisen oikeuksista. Tännekö siis Liisa pyrki, tällaista vapauttako hän tavoitteli. Tohtori muisti äkkiä mitä pastorinrouva oli sanonut Betti tädistä, niin, olisihan hänen pitänyt arvata mikä Liisasta tämmöisen vaikutuksen alaisena tulisi. Ja semmoisessa piirissä, semmoisen äidin kasvatettavana oli hänen tyttärensä! Nyt huomasi hän kaikki, nyt ymmärsi hän, ett'ei hänellä enää ollut mitään lasta, sillä ei suinkaan Liisa semmoisissa oloissa taivuttanut Paulan sydäntä isänsä luo, miehen luo, joka hänestä ja hengenheimolaisistaan oli tyranni pahinta lajia. Mutta minkä hän sille voi, vapaaehtoisesti oli hän jättänyt tyttären äidille, nyt sai hän vaijeten ummistaa silmänsä ja antaa kaiken mennä menoaan — turmioon.
Samassa astui Liisa verhoseinän takaa hänen luokseen. Hänen poskiaan kaunisti sievä rusotus ja suurissa, mustissa silmissä säteili elonhehkuinen kimallus. Ensi kertaa hämmästyi tohtori tuota poskien rusotusta, koko olemuksessa ilmautuvaa käytöksen arvokkuutta ja kasvojen reipasta nuorteutta. Hän ei ollut miltään puolelta semmoinen, miksi tohtori oli mielessään kuvitellut nykyajan emansipeeratun naisen, hän oli vain kaunis, eloisa nainen, jonka tumma tukka oli koottu yksinkertaiseksi palmikoksi niskaan ja jonka silmäin säteilyä ei mitkään lasit varjostaneet.
— Sinä olet varmaankin katsellut Paulan kuvaa, sanoi Liisa ystävällisesti läheten. Se on otettu jo vuosia takaperin ja sittemmin on hän kasvanut melkoisesti. Kuten ehkä muistanet, vietti hän äskettäin kahdeksannen syntymäpäivänsä.
Tohtori nyökäytti myöntäen. Ovikello soi taasen ja pienien jalkain sipsutusta kuului myymälästä. Liisa hymyili ja samassa juoksi Paula huoneeseen.
— Täällä on joku, joka on tullut vaseti sinua tervehtämään, pikku tyttöseni, sanoi Liisa harvaan ja painokkaasti. — Mene tervehtämään häntä, Paula, se on — isäsi!
Pienet, valkeaan huntuun verhotut kasvot sävähtivät helottavan punaisiksi ja jonkunlainen puistutus näytti värisyttävän tuota pientä olentoa. Sitte astui hän empien askeleen eteenpäin, niin toisen ja kolmannen, katsellen silmää räpäyttämättä koko ajan tohtoria. Liisa tarkkasi koko ajan tohtoria, jonka kasvoissa oli tapahtunut äkkiä jyrkkä muutos, hän oli kalpea ja huulensa vapisivat suonenvetoisesti. Saamatonna, mutta samalla kuitenkin ikävöiden ojensi hän kätensä tyttöä kohti.
Tuo pieni jalka otti vielä yhden askeleen eteenpäin, sitte heittäysi hän äkkiä, odottamatta eloisan luonteensa lämpimässä innossa tohtorin käsivarrelle ja kätki suloisen päänsä hänen leveää rintaansa vasten.
Liisa katseli tätä kaunis, kyynelehtevä hymy huulillaan, hän oli sielunsa pohjasta kiitollinen, että Paula vapaaehtoisesti suostuutui isäänsä. Siitä voi isä nähdä, ett'ei lasta oltu vieroitettu hänestä ja ett'ei äidin sydämmessä asunut vähintäkään katkeruutta.
Myymälään tulijat kutsuivat Liisan jälleen todellisuuteen. Ja kun hän palasi takaisin, istui Paula tohtorin polvella; tohtori oli riisunut hunnun hänen päästään ja hyväili nyt ihastuneena hänen hiuksiaan. Ja tuolla pienellä kirsikkasuulla oli tuhansia asioita kerrottavana.