* * * * *
— Mikä se on, Paula?
— Kirje, äiti, ja osoite kuoressa on kummin käsialaa.
— Näytäppä minulle, lapseni — aivan oikein, se on Miina Orellilta!
Liisa otti kirjeen ja kallistausi taaksepäin tuolle alkuperäiselle lepotuolille, Paula, joka nyt oli soleva, kaksitoistavuotias tyttö, heittäysi kahden suuren koivun välissä olevaan riippumattoon. Liisa tyttärineen asui nyt, kuten jo monena edellisenäkin kesänä, luotsivanhus Janssonin luona. Meri oli tyyni ja välkehti ilta-auringon valossa, luotsi-ukko puuhasi rannassa veneensä luona ja kalalokki lensi välkkyvin siivin salmelle päin. Miten kaikki oli rakasta ja tuttua, ajatteli Paula, täällä oli hän viettänyt nuoren elämänsä iloisimmat ja huolettomimmat hetket. Tyytyväisyydestä huoahtain sulki hän mustat silmänsä. Mutta hän avasi ne taasen jälleen äidin huudahtaessa:
— Mitä kirjoittaa kummi?
Liisa kohotti silmänsä, syvä vakavuus katseessa: — Kummisi kertoo varsin surullisia uutisia, sanoi hän. Isääsi on kohdannut onnettomuus, hän on ajanut kumoon käydessään muutaman sairaan luona ja taittanut oikean jalkansa!
Paula syöksähti ylös ja seisoi samalla vaalein poskin äitinsä edessä: — Mitä aijot sinä tehdä, äiti? kysyi hän kiihkeästi.
— Mitä tahtoisit sinä sitte minun tekemään? Liisa katseli tutkivasti, jännityksellä tytärtään.
— Meidän täytyy matkustaa hänen luokseen — nyt heti!