Tuon karkean miehen rinnassa syntyi ankara taistelu, mutta Liisan rukoilevilla silmäyksillä oli tavaton voima, ja kun hän istui tohtorin viereen vuoteelle, hänen kätensä omassaan, astui nuori pastori sisään rauhan tervehdys huulillaan. Hän ei puhunut jumaluusopillisia viisasteluja eikä oppineita mietelmiä, vaan hän puhui kuin oikea sielunystävä sairaalle veljelle, joka kenties piankin saisi seisoa ijankaikkisuuden kynnyksellä. Hän sanoi kuulleensa, miten vaikea koettelemus sairaalla oli edessään ja piti yksinkertaisen rukouksen hänen vuoteensa ääressä. Hän rukoili sairaalle voimia tuskien ajaksi, lievitystä Jumalan tahdon mukaan ja ennen kaikkea, jos maallinen apu osoittautuu voimattomaksi, että oikea auttaja tulisi ja toisi sielun lääkkeitä: ijankaikkisuuden armoa ja rauhaa. Kun hän sitte hyvästellessään toivoi heille Jumalan siunausta, tuntui Liisasta kuin olisi outo liikutus kuvautunut tohtorin kasvoilla. Hän ei tahtonut häiritä sitä tunnelmaa ja lähetti ainoastaan hiljaiset esirukoukset sydämmensä syvyydestä.
Liisa ei tahtonut jättää tohtoria tänä yönä, vaan pyysi ottaa osaa ystävällisen hoitajattaren valvomiseen. Ja noina pitkinä hetkinä sairasvuoteen ääressä oli hänellä kyllin aikaa sekä ajatella että rukoilla. Kerran kun hän kumartui, kuullakseen nukkuisiko tohtori, asetti tohtori hiljan kätensä hänen käsivarrelleen: — Liisa, eikö jossain paikassa puhuta tulisista hiilistä — kuiskasi hän — tiedätkö, että sinä kokoot tulisia hiiliä juuri minun pääni kohdalle. — Hän katsahti Liisaan arasti ja rukoilevasti: — Minä olin raakalainen, hirveän julma mies sinua kohtaan, Liisa rankka!
— Ja minä tietämätön, uppiniskainen lapsi, vastasi hän lempeästi.
— Minulla on niin paljon sovitettavaa!
— Tunnustakaamme yhdessä syntimme ja pyytäkäämme toisiltamme anteeksi, sanoi Liisa hiljaan, kohentaen tyynyä hänen väsyneen päänsä alla.
* * * * *
Pitkä, hengenvaarallinen leikkaus oli ohitse ja potilaan tila, vasten kaikkia enteitä, varsin tyydyttävä; tuo vankka ruumiinrakennus oli vielä kerran tehnyt jättiläisponnistuksen ja voittanut kaikki vaikeudet. Luonnollisestikin pysyisi hän pitkät ajat heikkona ja täytyisi varoa kaikkia vahingollisia mielenliikutuksia, mutta terveys kostui kuitenkin päivä päivältä.
Paula istui isänsä luona ja syötti hänelle karamellejä, joita tohtori — vaikkapa muuten olikin vastenmielinen imelille aineille — otti kiitollisuudella vastaan. Paula oli tavattoman iloinen, kun kaikki levottomuus ja pelko nyt oli ohitse. — Sinusta tulee taasen terve ja vahva kuin karhu, sinä suuri isä, sanoi hän — ja me olemme aina yhdessä ja elämme onnellisina monet vuodet, kuten saduissa kerrotaan.
Tohtorin otsa oli syvissä rypyissä, hän ei katsellut Paulaa, vaan Liisaa, joka istui ikkunan luona niin vaipuneena työhönsä, ett'ei hän näyttänyt ollenkaan seuranneen keskustelua.
Paula otti jäähyväiset, mennäkseen lukutunneilleen, ja muutamia minuutteja vallitsi huoneessa semmoinen hiljaisuus, että kuului ainoastaan Liisan sukkapuikkojen ääni, milloin nämä sattuivat toisiinsa.