Tohtori kääntelihe levottomasti: — Minä en voinut uskoa kestäväni leikkausta, sanoi hän äkkiä. Minulla oli niin selvillä kuinka kaikkien asiain piti järjestyä minun kuolemani jälkeen, ja kun minä nyt, kuten näyttää, olen paranemaan päin, niin tunnenpa itseni kuolleeksi, joka olen taasen noussut haudastani. — Liisa oli noussut ylös ja istuutunut hänen viereensä vuoteelle, tohtorin ääni kuului hänestä niin tavattoman alakuloiselta ja suruiselta.
— Sinä et siis ole iloinen, Frans, ruvettuasi taasen uudelleen elämään! sanoi hän.
— Luuletko sinä minulla olevan niin suuria ilon syitä? kysyi hän synkästi. Takanani on kulunut elämäni, jonka muistot tuottavat minulle aina tuskia, edessäni raihnainen terveys ja keskeytynyt virka-ura! Luultavasti täytyy minun ottaa ero kunnallislääkärin virasta, sillä jalaton tohtori on melkein sama kuin tohtori Avuton. Pitäisikö minun tosiaankin iloita tästä kaikesta?
— Pidennetty elämä on aina pidennetty armonaika, sanoi Liisa.
— Kuka tietää — tohtori tuijotti ajattelevana eteensä — minä voin kuolla suurempana epäilijänä kuin olin sinä yönä ennen leikkausta — ihmisluonne on täynnä vastaanhangoittelua.
— Ei, ei! huusi Liisa ja hänen silmänsä säteilivät vakuutuksen tulta — Jumala ei temmannut sinun ruumistasi kuoleman kidasta sentähden, että sinun siveellinen ihmisesi saisi kukistua. Minä olen varma, minä tiedän, että sinulle on vielä koittava toivehikas elämä.
— Sinä koetat lohduttaa ja elähyttää minua ja minä kyllä ymmärrän sinun kauniit ajatuksesi, mutta ne tuntuvat minusta vain unelmilta, sanoi hän surunvoittoisesti. Kuudenkymmenen viiden vanhana ei, Liisa hyvä, enää aloteta uutta elämää. Mutta minä olen kiittämätön kun valitan, onhan minulla lapsi, rakastettu tytär, minun kallis lahjani, ja voin uskoa, että häneen nähden on Jumalalla kenties joku aikomus minun suhteeni; luulen, että hän tahtoo käyttää vanhan kuluneen koneen joksikin hyödyksi ihmiskunnalle. Muisto näistä viikoista ja tieto, että sinä olet onnellinen, on kuitenkin aina päivänsäteenä loistava minun yksinäisellä tielläni. — Hän peitti äkkiä kasvonsa käsillään ja hengitti raskaasti: — Minusta tuntuu niin sanomattoman raskaalta se tieto, että sinun juuri minun kelvottomuuteni tähden täytyi koetella elämän katkeruutta ja että avioero, tuo meitä yhdistäväin sidetten täydellinen katkaiseminen, oli ainoa keino sinun onnelliseksi tulemisellesi. Sinä olet tyytyväinen nykyiseen elämääsi ja kuitenkaan en minä voi olla toivomatta, että sinä jalon, valistuneen miehen vaimona saisit nauttia maallisen onnen korkeinta täydellisyyttä — olla rakastettu!
— Minä olen täysin tyytyväinen kohtalooni, sanoi Liisa iloisesti.
Hän näytti tänä hetkenä niin rakastettavalta, että tohtorin täytyi ehdottomasti sulkea silmänsä; ne eivät sietäneet tuota lempeää, suloista päivänpaistetta, joka täydellä loistollaan säteili hänen katseessaan. Mutta Liisa luuli sen väsymyksen synnyttämäksi ja hiipi hiljaa työnsä ääreen.
Seuraavana päivänä täytyi Liisan taasen ryhtyä toimeensa myymälässä. Mutta hän kävi kuitenkin edelleen joka päivä sairaskodissa ja Paula vietti tavallisesti kaikki vapaat hetkensä isän luona.