Tohtorin tervehtyminen kävi kuitenkin nopeasti eikä viipynyt kauvan ennenkuin hän sai alkaa kävellä kainalosauvoilla.
Oli kirkas sunnuntaipäivä, kuura välkehti puiden oksilla esplanaadissa; Liisa oli ollut kirkossa ja käveli nyt kevein askelin tuota usein kulkemaansa tietä sairaskotiin. Näkyi jo ikkuna, jonka ääressä tohtori tavallisesti istui, odotellen hänen tuloaan. Mutta nyt oli se tyhjä ja hiukan tätä oudostellen riensi Liisa huoneeseen. Hän katsoi vuoteelle, jossa tohtorilla oli tapana levätä, mutta sekin oli tyhjä, sen sijaan istui hän, kasvot kainalosauvoihin nojattuna pienellä, hänen mukavuudekseen sisääntuodulla sohvalla.
— Miten huonolta sinä näytät tänään, ystäväiseni, huudahti hän, riisuen päällysvaipan päältään — tunnetko taasen itsesi huonommaksi? — Tohtori ei vastannut, pudisti ainoastaan kieltäen päätään.
— Katsohan, mitä Paula lähetti sinulle, sanoi Liisa, istuutuen hänen viereensä. — Nämä komeat päärynät lähetti Betti täti hänelle, lohdutukseksi tuon vastenmielisen vankeuden aikana, johon tohtori pakotti hänet hellittämättömän katarrin tähden, ja nyt tahtoo hän vuorostaan lahjoittaa niistä osan isälle. Minä kuorin heti sinulle yhden!
Semmoisina, kuin he siinä istuivat rinnattain, muodostivat he keskenään todellisen vastakohdan: vehmas, kukoistava kesä ja harmaa, kellahtunut syksy. Tohtori kumartuneine vartaloineen, ryppyisine kasvoineen sekä jäänharmaine hiuksineen ja partoineen, näytti vanhalta ukolta. Liisa taasen tuulen purpuroimine poskineen, eloisine, säteilevine silmineen ja siroine, aistikkaaseen talvipukuun verhottuine vartaloineen, oli itse kukoistava elonvoima. Kenties pistikin tämä liian räikeänä eroavaisuutena tohtorin silmään, sillä hän kääntyi toisaanne ja puristi kätensä lujemmasti sauvojensa ympärille.
— Sinä olet tänään erillainen kuin muina päivinä. Frans, alkoi Liisa taasen, katsellen häntä tarkkaavasti; kerro minulle surusi, anna minua ottaa niihin osaa.
— Sitä sinä tuskin voit, vastasi hän hiukan töykeästi. Professori oli äsken täällä ja mainitsi, että minut voidaan jo poistaa sairaskirjasta ja että minä olen niin terve, kun minä luultavasti tulen olemaankin lopun ikääni.
— No nehän ovat sulia hyviä uutisia, tuumi Liisa ja ojensi hänelle päärynän kappaleen pienen hopeaisen hedelmäveitsensä kärjellä. Mutta minkälaiset ovat sinun tulevaisuuden-suunnitelmasi, ystäväiseni?
— Sitäpä juuri en tiedä; Orell kirjoittaa, että tohtori K, joka on ollut minulla viransijaisena nämä kuukaudet, on taipuvainen olemaan vielä jonkun aikaa edelleenkin.
— Tahdotko enemmin päärynää, Frans?