Liisan mustissa silmissä hehkui kaunis kimallus. — Minä otan vastaan sinun rakkauden-lahjasi, sanoi hän hellästi. — Jumala on auttava minua palkitsemaan sen takaisin. — Hän painoi pehmeän, rusottavan poskensa tohtorin poskea vastaan ja silittele hellästi hänen harmaantuneita hiuksiaan. Tohtori painoi hänet kiihkeästi rintaansa vasten.
Kun Liisa muutamia tuntia myöhemmin meni kotiinsa, oli aurinko jo aikoja sitte laskenut, ainoastaan lempeä punerrus kaunisti läntistä taivaanrantaa. Tämä päivänloisteen heijastus oli niin sopusoinnussa Liisan mielentilaan ja siihen selvyyteen, joka täytti hänen sielunsa. Tulevaisuus oli selväksi viitoitettuna hänen edessään, kaavailtuna velvollisuuden-täyttämisen kirkkailla väreillä; tyyneenä, varmoin askelin kulki hän tietään.
Miten paljon hän oli taistellut ennenkuin hän oli saavuttanut voittajan varmuuden, sitä ei tietänyt kukaan, ei edes Betti täti, tuo luotettava ystävä ja neuvonantaja, ei hänen nuori onnellinen tyttärensä, ei edes hän, jota hän nyt taasen kutsui puolisokseen, vaikka hän kyllä paremmin kuin muut voi sen ankaruuden aavistaa. Jumala yksin oli nähnyt hänen taistelunsa, hänen rehellisen pyrkimyksensä velvollisuuden tiellä ja Hän se nyt lahjoitti hänelle sielun rauhan taistelun jälkeen. Häneen asetti hän kaiken toivonsa ja luottamuksensa ja kun hän kohotti kyyneleistä loistavat silmänsä kohti korkeutta, kuului hänen huuliltaan hiljainen, sydämmellinen huokaus:
— Jumala, minun Jumalani, sinua minä kiitän!