USKONHEIMOLAISIA.
Kaksi henkilöä oli pysähtynyt kadunkulmaan puhelemaan.
— Sehän tulee kokous tänä iltana Montellien luona — virkkoi toinen, muuan vanttera rouva, eloisine ruskeine silmineen — Fredriikka aikonee luultavasti sinne?
— Luonnollisesti — vastasi toinen, viidenkymmenen ikäinen naimaton nainen — tuo herttainen Liina lähettää aina minulle kutsut, milloin vaan on tilaisuutta kuulla kelvollista jumalansanaa heidän luonaan. Jumala tätä armon sisarta siunatkoon!
Hän nosti hartaasti vesiharmajat silmänsä taivasta kohden, puristaen kätensä lujasti pienen neylelippaansa ympäri.
— Todellakin on tuo Liina Montell kelpo ihminen, sitä en tahdo kieltää, hän se kerkii kaikkialle. Mutta nyt pitää minun mennä tänne Rödliniin kuulemaan joko sinne on saapunut tuota hyvää chesterjuustoa, josta minun ukkoni pitää niin tavattomasti. Me tapaamme illalla Montellien luona, hyvästi siihen asti.
— Hyvästi — sanoi neiti Fredriikka Fager jotenkin kuivasti ja kun neuvoksetar Hellsbergin huomattava vartalo oli kadonnut puodinoven taa, loivat nuo vesiharmajat silmät terävän, tutkivan katseen hänen jälkeensä. — Ja tuommoisiakin tahraisia lampaita kun pitää kärsiä ainoassa todellisessa lammaslaumassa — mutisi hän — minä en voi ollenkaan ymmärtää Montelleja, anitenkaan Liinaa, joka viitsii kutsua moista maailmanlasta meidän hartaushetkiimme. — Neiti Fager työnsi jotenkin kärttyisenä vanhanaikuisen sateenvarjonsa kannan maahan, astellen sitte sotaisin askelin edelleen katua, kunnes kääntyi erääsen syyssateen tähden vesikkoiseksi ja kuraiseksi käyneesen katusolaan, jonka varrella hänen vaatimaton majansa oli. Vanhassa X:ssä ei oltu kovin tarkkoja katujen puhtauden suhteen, varsinkin näin syyshämärässä katselivat kaupungin hallitusmiehet näitä asioita läpi sormiensa ja toivoivat lunta, marraskuu kun oli jo käsillä.
Muutamia tuntia myöhemmin, äsken sytytettyjen katulyhtyjen unisesti tuikottaessa, tuiverti neiti Fager taasen ulkona syyslo'assa. Tällä kertaa kulki hän pitkin Suurtakatua muutamaa pitkähköä puurakennusta kohti, jonka toisessa päässä oli komea myymälä akkunoissaan upeilevine, kaikenlaisine nykyaikaisine korutavaroineen, ja jonka oven päälle Esaias Montellin nimi kultakirjaimin oli maalattu.
Pääkäytävä oli pihan puolella. Sen muodosti joka puolelta verhottu lasisuojus, joka kesäisin tavallisesti oli aivan täynnä kukkia. Eteisen ovi oli lukitsematta, vaan kattolamppu oli jo kuitenkin sytytetty. Neiti Fager ripusti vanhan, sumun kostuttaman sadevaippansa tavalliseen naulaansa kakluunin luo ja silitteli juuri parhaillaan harmajankellervää tukkaansa, kun läheisen salin ovi avautui ja talon emäntä tuli ulos, toivotellen ystävällisesti vierastaan tervetulleeksi.
Rouva Montell oli kaupungin varakkaimpia ja arvokkaimpia kauppiaanrouvia, olipa häntä nuorempana pidetty aivan sen kukkeimpana impenä. Viidestä viidettä vuodestaan huolimatta oli hän vielä nytkin vehmaan ihonsa, ruskean, viljavan tukkansa ja kirkkaiden, viisasten silmiensä vuoksi varsin pulskan näköinen. Hän oli pitkä ja soleva sekä käytökseltään sulava, tehden itsensä huomatuksi kaikissa liikkeissään ilmautuvalla voimakkuudella ja rivakkuudella.