— Hyvää iltaa, hyvää iltaa, sinä teit varsin kiltisti, Fredriikka, tullessasi hiukan aikaisemmin, nyt saan esittää sinut meidän nuorelle pastorillemme. Hän söi meillä päivällistä ja on nyt ollut hetkisen itsekseen tuolla sisässä. Ole hyvä ja käy sisälle!
— Kiitoksia, Liina herttaiseni; sinä olet aina niin ystävällinen — ja neiti Fager puristi useampia kertoja hänen kättään.
— Pastori Törne harjoittaa parhaallaan erästä virttä ja minä toimitin Annan häntä säestämään ruokasalin harmoonilla. Kenties menemmekin sinne?
— Mutta mehän voimme häiritä — kuiskasi neiti Fager, pidättäen emäntää heidän seisoessaan suureen, ilmakkaasen, vaaleankiiltävillä tuoleilla ja siroiksi maalatuilla penkeillä sisustettuun huoneesen johtavan kynnyksen ääressä. Nurkkaan oli asetettu viteettäin pieni lumivalkealla liinalla verhottu pöytä, jota muutamat kukkivat ruukkukasvit somistivat, vienosti valaiseva lamppu heitti väikettään heidän ylitsensä, heijastuen pieneen hopeatarjottimeen, jolla oli lasi raikasta vettä.
— Miten miellyttävästi sinä aina osaat kaikki asettaa, hyvä Liina!
Rouva Montell kumartihe kaunista päätään, hän tiesi hyvin, että se oli totta.
Sivuseinän vieressä oli komea urkuharmoonio, jonka pronssisissa kynttilähaarakkeissa paloivat kynttilät. Muuan nuori tyttö istui näppäimistön yli kumartuneena, soitellen ihania, juhlallisia säveleitä; hänen vieressään seisoi sirkeä mies, mustat silmät kädessään olevaan virsikirjaan kiinnitettynä.
— Voi Jumala, mikä miehen kuva! sopersi neiti Fager.
— Niin, hän on tosiaankin saanut Herralta suuret sekä ruumiin että sielun lahjat — vastasi emäntä hieman nuhtelevalla äänellä.
— Toden totta, hän on yksi harvoja valittuja, huokasi neiti Fager, kohottaen taasen hartaan katseen kohden kattoa.